PreOp - Op - PostOp

Kun nyt pääsin kirjoittamisen makuun, niin käytetään uneton yö hyödyksi ja jatketaan tarinaani siitä mihin viimeksi jäätiin.

Syyskuussa 2016, sain diagnoosin M51.1 Prolapsus disci LV-SI, joka painaa vasenta SI-hermoa. Se oli sitä, mitä olin epäillytkin, mutta silti sen kuuleminen tuntui pettymykseltä. Tämän lisäksi L4-5 välissä on madaltumaa, välilevyssä pullistumaa ja sen ulkokehässä jonkinlainen vaurio, mutta ei paina hermokudosta. LV-SI välissä myös aktiiviseen rappeumaan liittyvää turvotusta. L2-3 välissä on nestelisää, joka voi viitata instabiliteettiin, ei kuitenkaan pullistumia tai stenoosia. L3-4 välissä myös nestelisää.

I feel ya, mr Suhonen

Jep jep. Tramalia kipuun, ei auttanut. Yöt menivät taas pari viikkoa melko heikosti. Jossain vaiheessa sitä aina heräsi jalan särkyyn, sentään kuitenkin nukuin edes jotenkin. Oikeastaan tuollainen 22-01 yöunet olivat ihan luksusta. Sitten valvottiin, odotettiin aamua, että pääsi kävelylle. Ainoat liikunnat oli kävelyä, vielä vähän kävelyä ja sen päälle vielä vähän kävelyä. Hermosärkyä kokoajan, lähinnä takareiden pakotusta, pakaran raastavaa repivää kipua ja välillä sähköiskuja varpaisiin ja joskus varpaisiin + alavatsalle yhtä aikaa. Kivut vaihtelivat useita kertoja päivässä. Jos aamulla heräsit ilman kipuja, oli illan tuskat vähän kirpakammat.

Hieronnassa kävin vielä kuukauden päivät, kunnes tuli aika kirurgille, silloin työterveyslääkäri kehoitti jättämään nuo käynnit pois. Asiat tuntuivat menevän eteenpäin rytinällä. En ollut vielä kirurgillakaan käynyt, kun sain jo ajan leikkaukseenkin! Siinä vaiheessa ajatukseni olivat enemmän kuin sekavat ja ihmettelin kovasti, että miksi on jo leikkuri varattu, vaikka lääkäri ei ole edes katsonut.

Kirurgi osottautui todella mukavaksi mieheksi, joka tuli siihen tulokseen, että pullistuma kannattaa leikata. Tässä vaiheessa akillesjänteen refleksi oli jo todella laiska, kun toinen jalka vispasi vilkkaasti jänteeseen napauttaessa, vasen vain vähän nyökähti kolmannella iskulla. Tämä lääkäri ei ollut leikkaava kirurgi, joten jännitystä lopullisesta leikkauspäätöksestä minulla riitti ihan leikkausaamuun asti. Ennen leikkausta hain välinevuokraamosta kyynärsauvat, koska tämmöinen ohjeistus tuli preoperatiivisessa haastattelussa. Haastattelun tehnyt sairaanhoitaja kertoi niin hyvin leikkauspäivän kulun, ettei epäselvyyksiä minulle jäänyt ja mieli oli sen puolesta rauhallinen.

Kasvot kohti valoa!

Seitsemän viikkoa tilanteen pahenemisesta koitti leikkauspäivä. Aamulla menin sairaalaan LEIKO yksikköön, siellä sairaanhoitaja otti minut vastaan. Vaihdoin sairaalan vaatteet päälle, labra kävi ottamassa viimeset kokeet ja sitten menin käytävälle toisten potilaiden joukkoon odottelemaan lääkäriä. Leikkava lääkäri kävi ennen ensimmäistä leikkaustaan statustamassa tilanteeni ja oli sitä mieltä että leikkaus tehdään. Lääkäri oli hyvin lepposa mies, totesi että olin loistava leikattava kun olen niin laiha :D Olin kolleegoiltani ja tutuilta lääkäreiltä yms kuullut hänen taidoistaan vain hyvää, siksi halusinkin juuri hänen leikkaavan selkäni ja toiveeni kuultiin. Fiilis oli hyvä ja ihmeen rauhallinen.

Puolisen tuntia ennen saliin siirtymistä sain diapamia ja tämä kyllä rauhoitti oloani entisestään. Lopulta leikkurin hoitajat tulivat hakemaan. Salissa köllähdin ensin normaalille sairaalasängylle, josta sitten siirtäisivät minut leikkauspöydälle. Anestesiahoitaja viritteli kanylin käteen ja kaikki seurantalaitteet ympäri kroppaa. Olen itse aikanaan tehnyt työharjoittelun salissa, joten kaikki oli sen puolesta tuttua, mutta on se vaan opettavaista olla itse potilaana. Salin henkilökunnasta minulla ei ole muuta kuin hyvää sanottavaa, siellä oli todella rento fiilis kun odoteltiin anstesialääkäriä. Lopulta lääkäri tuli ja alkoi laittaa lääkkeitä suoneen. Vähän väliä hän vilkuili minua, että olisinko jo unessa, en ollut. Taisin jo itse vähän turhautua tilanteeseen ja päätin, että en muuten perhana nukahda, hah, no nukahdin kuitenkin. Muistan kun silmien eteen tuli pimeys, ihan kuin olisi esirippu mennyt kiinni. Käsittääkseni ko leikkaus voidaan suorittaa myös puudutuksessa, mutta minut  siis nukutettiin.

Muistan nähneeni unta leikkauksen aikana, uni sijoittui tietenkin työmaalle :D Varsinaista herätystä en muista, mutta muistan kirkkaat valot katossa ja liikkuvan sängyn.  Samalla hoitaja puheli minulle "Hanna, yritähän nyt herätä, siula oli aika rankka herätys", ilmeisesti olen siis pistänyt hommassa hieman vastaan. Sitten on taas filmi katki. Muistan katsoneeni kelloa joskus puoli kahden aikaan. Kirurgi kävi heräämössä moikkaamassa ja kertoi leikkauksen sujuneen hyvin, muuten on hieman epäselvyyttä että mitä siinä juteltiin. Kaveri kävi kanssa kattomassa, en meinannut tunnistaa häntä. Palelti, sain lämpöpeittoa päälle, selkään kylmää, kipupiikkiä olkavarteen. Kolmelta tuli hoitaja hakemaan osastolle. Leikkurissa + heräämössä olin siis yhteensä vain 3,5 tuntia. Nopeeta toimintaa.

Osastolle päästessä olin hieman tuskainen ja hoitaja päätti antaa oxynormia. Sen kanssa kävi kuten kaikkien muidenkin vahvojen kipulääkkeiden kanssa: minä torkahtelen ja heräilen, ihan jatkuvasti. Se fiilis on kamala. Tuntuu kuin tippuisit syvään uneen ja hetken päästä heräät siihen, kun vedät keuhkot täyteen happea, ihan kuin et olisi hengittänyt kymmeneen minuuttiin. Vilkaiset kelloa, ja taas tiput uneen ja heräät viimeiseen hengenvetoosi, tätä jatkui yhdeksän tuntia. Jeeeeee! Lisäksi oxynormista tuli huono olo, joten roikuin tipassa aina aamuyön pienille tunneille saakka. Ekan kerran olin liikkeellä jo samana iltana johonkin seitsemän aikaan. Tasofordin tuella kävin vessassa, tosin en kyllä tukeutunut tuohon ollenkaan, se vain oli varmistuksena siinä mukana. Virtsaa ei meinannut ekana tulla, mutta sain kuin sainkin tiristettyä sen verran, ettei tarvinnut alkaa ultrailla ja katetroida. Yöllä sitten kävelin jo ilman tukia, yöhoitajan seuratessa vierestä ja tämän jälkeen liikuinkin ihan yksin.

Silmät on sielun peili, ja näistä silmistä näkee, että sielua on lääkitty.... vahvasti.

Yö meni siis oikeastaan valvoessa ja kuunnellessa huonetoverin kuorsausta. Onneksi olin ottanut langattomat kuulokkeet mukaan niin kuuntelin sitten läpi yön spotifysta musaa ja välillä jotain juutuuppi videoita kattelin. Kipuja oli, mutta ne tuntui enemmän sellaisilta makuukivuilta kuin leikkauksesta johtuvilta. Seuraavana aamuna kävi kirurgi kiertämässä ja statustamassa ja sain luvan lähteä kotiin. Ennen lounasta kävi fysioterapeutti neuvomassa seuraavan neljän viikon harjoitteet ja katsoi miten kävely jne sujui. Lounaan jälkeen pakkasin tavarani ja mies haki kotiin. Koko sairaalareissu kesti yhteensä n. 28 tuntia :)

Ensimmäiset kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen oli yhtä sähköistä ilotulitusta vasemmassa jalassa. Kokoajan sytkytti elohiiri jossain päin kinttua, ja sähköiskuja säpsytteli pitkin jalkaa, erityisesti pienenkin rasituksen jälkeen. Jalkaterä tuntui edelleen puutuneelta. En siis kuulunut siihen onnekkaaseen ryhmään, jonka vaivat jäävät leikkauspöydälle, silti fiilis oli sellainen, että nyt on parempi. Ne kaikken kovimmat pakarakivut loistivat poissaolollaan ja olin saanut vasemman nilkkani  taas hallintaani! Ennen leikkausta kävellessä tuntui että nilkka pyörähtää ympäri pienestäkin epätasaisuudesta kantapään alla ja yhdellä jalalla seistessä nilkka vispasi ja vatkasi ihan kunnolla. Leikkauksen jälkeen jalka oli todella vakaa. Ei se silti ihan omalta tuntunut.

Ensimmäiset neljä viikkoa koostuivat kävelystä ja pienistä fyssarin opettamista jumpista. Kotona touhusin sen verran mikä tuntui hyvältä. Sohvalla ei saanut istua, syvät kumarrukset ja kierrot oli kiellettyjä ja maitopurkkia painavampaa ei saanut nostella. Ihmeen hyvin noihin rajoitteisiin tottui, vaikka olihan se vähän turhauttavaa kun kaupassa joutui välillä ravaamaan useita kertoja kun kerralla ei saanut kaikkea tuotua. Ekat kävelymatkat oli 500 metriä, siitä ne sitten pitenivät. Yleensä tein 2-3 lenkkiä päivässä, riippuen vähän kivuista, hermosäryn kanssa ei saanut kävellä. Kolmannella viikolla pystyin kävelemään jo 8 km yhtäsoittoa, tämän pitempiä en itseasiassa ole tehnytkään kun se on niin hemmetin tylsää.

Kun kaksi viikkoa oli kulunut leikkauksesta, otti toipuminen ison askeleen eteenpäin. Tuli ensimmäinen kivuton aamupäivä, sitä seurasi kokonainen päivä ilman mitään hermo-oireita. WUHUUU! Yritin päästä eroon buranan syönnistä, mutta heti alkoi pakarassa tutut kiristykset, joten jatkoin lääkkeiden syöntiä. Kun oli kulunut neljä viikkoa leikkauksesta menin terveyskeskukseen fysioterapiaan. Tässä vaiheessa takana oli jo pidempi hyvä jakso ja mieli oli sen myötä positiivinen. Terapeutti totesi, että hermo on vielä todella tiukka, treenejä vähän muokattiin sen mukaan sitten.  Sain ohjeeksi aloittaa kyykkäämisen ja hermoa piti venyttää. Pari päivää tästä tilanne sitten meni taas huonompaan. Alkoi jatkuvat hermosäryt ja sähköiskut (jotka olivat jo reilun viikon olleet poissa) palasivat kuvioihin mukaan. Mikä pettymys.

Kun tätä nyt kirjoitan on leikkauksesta kulunut muutaman päivän yli kuusi viikkoa. Torstaina kävin sairaalassa fysioterapeutilla loppukontrollissa. Odotin tuota käyntiä kuin kuuta nousevaa, mutta se oli mulle tosi iso pettymys. En saanut sieltä itselleni mitään mitä kaipasin. Fysioterapeutti ei minua osannut neuvoa ja myönsi sen kyllä itsekin. Hyvään suuntaan ollaa kuitenkin menossa. Jos tekisin kevyttä työtä, olisin voinut tänään palata jo töihin, mutta nyt sairaslomaa jatkettiin vielä kuukaudella koska työni on erittäin fyysistä.  Sain normaalit liikkumisluvat, mikä siis tarkoittaa että fiiliksen mukaan pitää mennä. Heti fyssarin jälkeen menin hierojalle pitkästä aikaa. Selkä on lyönyt itsensä kunnon jumiin kuluneen 13 viikon aikana ja niin on myös jalat. Jalkaterä on edelleen kokoajan pienessä puudutus tilassa ja takareittä polttelee, sähköiskuja tulee helposti jos tekee pienenkin väärän liikkeen. Lääkkeitä en ole nyt säännöllisesti syönyt, mutta minulla ja hierojalla epäilys on, että pieni tulehdus tuolla selässä edelleen on, nimittäin tällähetkellä hyödyn selvästi buranan syönnistä, ennen leikkaustahan lääkkeistä ei ollut mitään apua.

13 viikkoa sairaslomaa kuulostaa ihan törkeän pitkältä ajalta, mutta se on lopulta mennyt nopeasti, jäljellä olevat neljä viikkoa tuntuvat kuin pidennetyltä viikonloppu vapaalta. Töissä ollessa lasten suusta kuului usein "äiti se on aina töissä", syvästi ihmettelen, että vielä ei oo kukaan sanonut "etkö sie aijo ikinä enää mennä töihin". Mieli on odottava ja positiivinen. Jotenkin selvitään kyllä.

Rauhallista Joulua jokaiselle!