Minne letkeet lanteet hävinneet on?

Hirveen hienon otsakkeen kekkasin. Kysymys huokuu kaipuuta letkeyttä kohtaan :)
Minun frendini kipu on hiipinyt häiritsemään yöllisiä uniani. Se jäytää tuolla lantion seudulla. Tarkemmin häntäluun molemmin puolin. Sinne se todennäköisesti säteilee ylempätä l4-s1 tasolta. Se on aina ihan hiljaa, kunnes päätän käätää kylkeä. Lantiota ei sais siirtää milliäkään eteen, ei taakse. Mutta pakkohan se on.

Aamut alkavat kankeasti. Välillä huolestuttaa enemmän ja välillä vähemmän. Mutta onneksi tähän asti on lanteet vähän letkistyneet, eikä ole tarvinnut turvautua sairaslomaan. Core treenit jatkuu. Ne sujuu vaihdellen. Ajoittain on ongelmana se, ettei syvät lihakset aktivoidu lainkaan. Ilmeisesti joku hermojumitus siis. Ja sitten kun  ei lihakset pelitä niin kuvioissa oleva häntäluun seudun kipu puskee myös lävitse jos tekee liikkeitä, joissa selkää pitää pyöristää tai notkistaa.

Sellanen rautakanki selkä olis kivun mielestä paras, mutta se sitten kostautuu pitkässä juoksussa monella muulla kipupisteellä, joten en ole nyt suostunut tähän. Itseasiassa, vaikka tilanne on menossa huonompaan, niin liikkuvuudessa olen saavuttanut jotain suurta! Nimittäin, sellainen liike kuin skorpiooni osuu ja uppoa maaliin. Eli tän liikkeen treenaamisen alotin joskus tammikuussa. Liikkeessähän maataan vatsallaan, kädet sivuilla niin kuin T kirjain ja sitten kierretään kroppaa niin että oikean jalan varpailla tavoitellaan vasenta kättä ja toiste päin. Alkuunsa ei varpaat ees nähneet niitä sormia, lattian ne kyllä onneksi tavoittivat. Mutta eilen, ekaa kertaa ikinä, varpaat nasahti suoraan kämmeneen! Wohooooo! Ja vieläpä molemmille puolille. Oon niin fiiliksissä. Miun tän vuoden suurin urheilusaavutus.

Pelkkää Corea

Aamulla jälleen aikaisin hierontapöydällä. Si-nivel vasemmalta puolelta ihan jumissa ja vinksallaan, pituuseroa jaloilla usita senttejä. Kroppa vetää ihan kieroon, kun hieroja yrittää sitä oikaista, nousee vasen pakara paljon oikeaa korkeammalle. Syviä huokauksia.

Muutama sipaisu pakaran ja alaselän suunnalla ja sitten nykäistään nivel paikoilleen. Heti helpottaa. Pakara ei ole enää lähellekään samanlaisessa jumissa. Mutta kipeä se on, niin monta viikkoa taas kinnannut. Sitten on vuorossa kropan toinen puolisko.

Oikeastakin pakarasta löytyy hillitön jumi. Sen syyksi löytyy jonkinlainen lukko tai mikälie vinksahdus selän l3-l4-l5 tason nikamissa. Juuri siinä leikkauskohdan yläpuolella siis. Vähän masentaa kuulla tämä. Käännyn kyljelleen ja hieroja napsauttaa jumit auki. Tunnen eron välittömästi ihollani, se ei enää reagoi hierontaan niin ärhäkkäästi. Viimeinkin tuntuu rennolta.

Seuraavaksi jalat, normaalit takareisi jumit. Käännös selälleen. Etureisi jumit. Polvi vinksallaan. Pohkeet jumissa jostain todella syvältä. Hieroja vääntää ja kääntää. Lopuksi se kaikkein tuskallisin, käsien hieronta. Meinaan pyörtyä tuskasta, ihan vaan siksi etten kivulta osaa hengittää.

Kiitos, näkemiin, ensi kertaan!

Onko mitään tässä tehtävissä? Viimeisen kuukauden aikana, minulla on ollut fiilis, ettei vatsalihakseni toimi. En tiedä miksi näin on, ja mistä tämä tulee. Nyt veikkaan syyksi sitä rangasta löytynyttä jumia. Se kuulostaisi samanlaiselta yhtälöltä kuten viimeksi, kun alin välilevy repesi. Lisäksi nilkkani ovat taas tätänykyä melko holtittomat, yhdellä jalalla seisoessa ne vatkaa ja vatkaa tasapainoa hakiessa.

Kroppa on rento, mieli matalennossa. Seuraavat kaksi kuukautta pyhitetään coren treenaukseen. Jos saisin siellä palikat toimimaan, se on ainoa keino millä voin välttää seuraavan välilevyn repeämän. Ja minä en halua kokea uudelleen sitä shittiä.

Elä unelmaasi

Miula oli tavoite, tilanteeseeni nähden iso sellainen. Unelmanani oli juosta Joensuu-Jukolassa. Ja mitenkäs sille unelmalle sitten kävikään? Se kävi toteen!

Tilanteeni ei ollut hääpöinen suunnistusta ajatellen. Muutamilla viikkorasteilla ehdin ennen Jukolan viestiä käydä ja tilanne oli joka kerta sama: polvi joutui koville ja siihen sattui, välillä vähämmän ja välillä enemmän. Vointi ei siis ollut mitenkään vakaalla ja varmalla pohjalla kun lauantaina saavuttiin Enoon, jukolan kisakeskukseen. Oli epävarmaa, että pääsenkö koko reittiä läpi, kestääkö polvi.

Minulle valikoitui viitos osuus, mikä sopi enemmän kuin hyvin minulle. Suunnitelmanani oli kävellä koko reitti, hidasta, mutta riskejä en halunnut ottaa. Ennen omaa suoritustani jännitin aivan törkeästi, yöllä ei tullut uni ja sydän hakkasi. Mutta siinä vaiheessa kun astuin vaihtoalueen portista sisään, minut valtasi ihmeellinen rauha. Jotenkin vaan tiesin, että tämä homma hoidetaan. Nyt se tapahtuu, se mitä olen vuoden odottanut, se mistä olen monta vuotta unelmoinut, ensimmäinen jukolani kilpailijana. Sain kartan käteeni joitain minuutteja sen jälkeen kun vuottajat olivat tulleet maaliin. Lähdin maltillisesti liikenteeseen, mutta pian huomasin juoksevani poluilla, se siitä suunnitelmasta että mie vaan kävelen.

Ensimmäiset kolme rastia tulin aika pitkälle yksikseni ja tarkasti. Sitten meitä kasaantui isompi porukka, jonka kokoonpano vaihteli rastilta toiselle. Harmittavasti pummattiin vitos rastille ja pahasti. Tuli tehtyä tyypillisiä ensikertalaisen virheitä, jotka maksoivat aikaa n. 30 minuuttia, yhdellä eto rastilla! Mutta rastit löytyivät, yksi toisensa jälkeen ja se jos mikä oli palkitsevaa. Osuuteni alussa tuli hermosärkyä vasempaan takareiteen mutta se väistyi nopeasti. Sen sijaan osuuden loppupuolella alkoi oikea polvi olla todella kovilla. Etenemiseni oli "juoksua" ja kävelyä vuoron perään. Onneksi osuus ei ollut tuota pidempi, niin pääsin kunnialla maaliin. KAIKKI rastit löytyi, tulin ihan kohtuullisessa ajassa metsästä pois (en ollu vika, heh) ja fiilis oli mahtava. Pieni harmitus tuli tuosta isosta pummista, ilman sitä olisin nimittäin kerennyt vaihtoon ennen sen sulkeutumista! Mutta jäipähän petrattavaa tuleviin vuosiin! KYLLÄ, ei jäänyt pelkoja, Lahti-Hollola Jukola on jo mielessä.

Aivan älytöntä, että vuosi sitten huusin tuskissani lattialla ja päätin, että Enossa juoksen. Välissä tilanne paheni, tuli leikkaus josta toipuminen oli hidasta. Ja niin vain, taistelin tieni Jukolaan, joka ei sujunut täydellisesti, mutta se sujui nautinnollisesti juuri nappiin!

Skotlannin ja Jukolan reissun jälkeen olen huomannut itsessäni ison muutoksen. Ennen ajattelin kisojen jälkeen, että mitenhän hyvin tää olis sujunut jos olisin treenannut enemmän/paremmin jne. Mutta nyt mie vaan oon onnellinen kun olen suoriutunut baanalta maaliin! Se on niin mahtava tunne! Tiedän että olen tehnyt kaiken minkä olen voinut tehdä, ja jos ei parempaan kroppa pysty, niin se ei pysty ja sillä selvä. Ei ole tarvetta enää nykyään jossitella, se jos mikä on vapauttavaa! Paras palkinto on se, kun on uskaltanut laittaa itsensä likoon ja selvinnyt, enempää en kaipaa.

Älä unelmoi elämääsi, vaan elä unelmaasi!

Ihmisen puolikas

Olen oman kroppani asiantuntija, kirjaimellisesti. Olen oppinut näiden kuukausien aikana tuntemaan kehoni oikut pelottavan hyvin. Viimeisten onnellisten juoksujen jälkeen ei ole tarvinnut juosta. Tuntemukseni siitä, että si nivel meni lukkoon oli aivan oikea. No ainahan se minulla on pois paikoiltaan, mutta nytten se jumitti niin pahasti, että takaketju ei enää toiminut niin kuin pitäisi. Esimerkiksi päinmakuulla en saanut vasenta jalkaa irti alustasta, saati että olisin kyennyt vastustamaan toisen tuottamaan painetta. Salitreenit meni myös pahasti penkin alle viimeviikolla. Tästä samasta vaivasta kärsin viime kesän alussa toistuvasti, loppuivat miltei heti kun lopetin juoksemisen. Eli juoksut on juostu....

Tiedänhän minä, että en voi vastustaa metsien kutsua, joten päätin kuitenkin antaa sen verran löysää, että jatkossa on lupa juosta vain kerran viikossa, joko viikkorasteilla tai sitten poluilla muuten vaan (kun ne nyt ekana sulas) ja mielellään hieronnat ajoitetaan sitten jatkossa juoksuja seuraavalle päivälle. Tämä siksi, ettei tilanne ihan näin pahaksi pääse, ja että puristukset ja lukkiutumat saataisiin heti auki. Jukola haavettani en ole vielä valmis hautaamaan, toki tässä nyt vähän mietityttää, että miten selviän sieltä metsästä pois jos viikkorasteilla täytyy tyytyä lyhyempiin ratoihin, mitkä sitten tietysti ovat myös aivan liian helppoja verrattaessa Jukolaan.

Olenko katkera, pettynyt, turhautunut? Hetken aikaa, hyvin hyvin hyvin pienen hetken aikaa, koska tiesinhän minä, että näin todennäköisesti tulee käymään. Suurinta myrkkyä oli kuitenkin toisten ihmisten kommentit. Kun positiivisesti, pienesti vitsaillen totesin, että nyt pitänee vaan odottaa ikääntymistä (tervetuloa nelkyt vee, jonne on vielä muutama vuosi matkaa) ja sen mukana tuomaa nikamien luutumista, (mikä kuulma on useimmilla selkäongelmisilla tuonut avun näihin vaivoihin ja sen jälkeen on juoksut taas sujuneet) minulle muutama ihminen sanoi, että hyvä JOS ikä tuo avun tuohon vaivaan, mutta ODOTA VAIN, se tuo mukanaan kasan muita ongelmia... Joo. No kiva kun noin positiivisesti kannustatte. Jostain syystä nuo kommentit pääsivät luikahtamaan ihon alle vaikka ne eivät mitenkään henkilökohtaisia olekaan.

Harva ymmärtää sen, että vaikka kärsin kymmenistä hermo-oireista, niin minä en koe olevani KIPEÄ. Kipu on minun kokemuksellani jotain ihan muuta kuin mitä itse tunnen. Oireet rajoittavat jonkinverran normaalia elämääni, mutta ne eivät estä sitä. Mutta jotenkin sitä tuntee itsensä vajaaksi kun ei saa tehdä sitä mistä eniten nauttii, eli juosta. Juokseminen on jotain niin spesiaalia. En missään muussa lajissa pääse samaan mielentilaan, sellaiseen mielenkepeyteen. Tai se tunne kun ekat pari kilsaa tökkii ja pahasti ja sitten ikäänkuin käsijarru aukeaa ja askel lentää, kaikki sujuu kuin unelma. Hetken jo mietin, että en enää näistä ongelmistani muille puhu, mutta sitten tajusin myös sen, että enemmän ne toisten kommentit kertovat heistä itsestään kuin minusta. Jos minä en puhu, voin jäädä ilman sellaista apua/tukea josta minulle voisi olla oikeasti apua. Joten jatkan puhumista, mutta ehkä valikoin hieman tarkemmin kenelle avaudun ja missä avaudun.

Viime päivät miun päässä on soinut Ellinooran biisi Leijonakuningas. Siinä on loistava sanoma ja kertsi. "Lauletaan kovempaa kun pitäs olla hiljaa; ei paineta leukaa rintaan ennen ku kasvetaan viljaa; nostetaan keskikaljamaljat ilmaan; tänään ihmisen puolikas on huomenna leijonakuningas"

Tämmöstä sekavaa pohdintaa tähän päivään! :)

Välituuletus, MIE JUOKSIN!

Itäisessä Suomessa alkaa pikkuhiljaa jalkakäytäviltä lumet sulaa. Sunnuntaina paistoi aurinko niin kauniisti, että se suorastaan huutaen kutsui miut juoksulenkille. Kävin kaupassa ja baana alkoi poltella. Lopulta annoin itselleni luvan, saan kokeilla kolmen kilometrin verran juoksua. Kotona kerroin miehelle, että nyt on vaan mentävä, ei auta.

Valikoin lenkkarihyllystä Salomonin maastokengät koska ajattelin niiden toimivan parhaiten jos tiellä olisi lunta/jäätä/loskaa. Ensin kävellen vähän lämpöjä kroppaan. Kävellessä alkoi jo vähän säärien etuosat kipuilla, mietin jo silloin että mitähän tästä tulee. Mutta pakko oli kiihdyttää askelta... Sääriä poltti ja juili, mutta päätin olla välittämättä niistä. Edellisestä juoksusta on niin monta kuukautta aikaa, ettei se mikään ihme ole, etteivät jalat kestä iskutusta. Juoksu tuntui kulmikkaalta ja kömpelöltä, mutta en hengästynyt. Yritin höllätä tahtia ja rentouttaa menoa, mutta se vain kiihtyi. 2,5 kilometrin kohdalla tunsin alaselässä pienet vihlaisut, jonka jälkeen vasen reisi meni hetkellisesti kananlihalle. Jatkoin juoksua, enkä tuntenut mitään huolestuttavaa ilmassa. Sääretkään eivät enää kipuilleet. Todennäköisesti si nivel meni pois paikoiltaan ja siitä se hetkellinen kipu ja vilunväreet.

3,5 kilometrin kohdalla meni baana peilikirkkaalle jäälle ja lopetin juoksemisen ja käppäilin kotiin. En hirmuisesti hengästynyt lenkillä, eikä minulle tullut myöskään hiki. Jännittyneenä aloin tarkastella gepsistä että mikä oli juoksuvauhti, veikkasin sitä noin 6:45/km korville. Järkytyin..... 6:20/km!!!!!! WHAAAAAAT!!!!???? Aivan uskomatonta, että pystyin tollasta vauhtia juoksemaan ilman sen kummempia sydämentykyttelyjä tällaisen tauon jälkeen! Harmi että en syökevyötä viritellyt lenkille, olis ollu mielenkiintoista nähdä mitä se olisi kertonut.

Sitten jännättiin että mitkä tulee olemaan lenkin jälkimainingit. Seuraavana yönä vasen pohje kramppasi jatkuvasti, todella kovaa. Hyvä kun maanantaina pystyi jalalle astumaan. Muuten ei mitään huolestuttavaa... Nyt venaillaan että pohkeen kipu hellittää ja sitten taas uudelleen menox. Sitä ennen ajattelin kyllä käydä ostamassa jotkut supervaimennetut menomonot alle.

Mutta kyllä hymyilyttää. Asioita on selvästi tehty kaikkien näiden kuukausien aikana oikein, vaikka kestävyysliikunnat ovatkin olleet pelkkää kävelyä. Salitreenit toimivat ja tulosta tulee edelleen. Tänään päästiin jo yhden jalan kyykkyihin käsiksi. Nyt vaan hartaasti toivon, että tämä suunta saisi jatkua, vihdoin ja viimein. Ei enää suuria takapakkeja minulle, pliiiiiiiis!

Kontiolahti Biathlon - kyllä meillä osattaan!

Olin männä viikonloppuna Kontiolahdella ampumahiihdon maailmancuppia katsomassa, ekaa kertaa ikinä. Päälimmäiseksi asiaksi jäi mieleen se huikee fiilis mikä huokui koko tapahtumasta. Ei mitään väliä vaikka Kaisa ei onnistunut kisoissa, fanit ei pettäny, eikä kukaan murjottanu ja mussuttanu, päin vastoin kannustus oli aivan mahtavaa loppuun asti! Eikä siellä kannustettu pelkästään omia, vaan kaikille riitti hoputusta tasapuolisesti, toki sinivalkosille kovempaa.

Kisapaikalle pääsi ilmaisella bussikyydillä

Martin.... uuuuh, niin nopee et just mahtu kuvaan

Kaisa testaa suksia, tääkin oli  muuten ihan mielenkiintoista seurattavaa!

Se että tuon kokoluokan kisat pystytään järjestämään superlyhyellä varotusajalla, ei kerro mistään muusta kuin järjestäjien ammattitaidosta ja paikallisten ihmisten rakkaudesta lajiin ja sen huippu urheilijoihin. Ja kyllä, ampumahiihto kuuluu Kontiolahdelle, ei Lahteen, sori vaan eteläsuomalaiset. Karjalaisessa oli tästä hyvä kirjoitus, jossa todettiin, että ihmiset kyllä löytävät kontiolahdelle kaikkialta maailmalta, se vaan on niin valitettavaa että eteläsuomi haluis viedä nämäkin kisat itselleen, kun heille tämä itäsuomi tuntuu olevan niin kaukana. Sori, ei tule tapahtumaan! Kontiolahden rata on aivan huippu, ja vielä jos/ kun aluetta hieman kehitetään ja ladunvarsi katsomoihin panostetaan lisää, niin sitten ollaan asian ytimessä lopullisesti. Kuusi starttia kolmena päivänä ja 24500 katsojaa kertoo, että myö Pohjois-Karjalassa handlataan tää homma.

Legendaarinen seinänousu, ihmisiä alkaa valua katsomoon...

Huikeeta oli nähdä, että se keskieuroopan fanitus on tullut myös tänne meille. Torvet soi ja kellot kilkkaa, laikkojen pudotessa ihmiset hurraa ja huokaa ammunnan tahtiin. Itselleni mieleenpainuvin hetki ladulla oli Martin Furcaden tekemä ohitus sprinttikisassa, missäs muuallakaan kuin seinänousussa, uskomaton äijä. Mahtavaa oli myös nähdä se, että ihmiset tulivat tunteja ennen starttia seinänousuun varaamaan itselleen hyviä paikkoja ja ventovieraat ihmiset kommunikoi keskenään kuin naapurit konsanaan. Miesten takaa-ajoa aloitin katsomaan vähän rauhallisemmalta paikalta, mutta pakko oli siirtyä seinänousulle kesken kisan kun sieltä kuului aivan jumalaton mylvintä :)

Ensi vuoden kisat Kontiolahdelle ovat jo varmistuneet, sinne menen minäkin. TUUTHAN SIEKI?

HuhHuh

Viimeiset viikot ovat olleet yhdellä sanalla kuvattuna RASKAAT. Töissä on kivaa, mutta selkä ei tykkää yhtään. Viime viikolla sitten sanoin pomolle, että nyt riittää, siirtäkää minut toiselle osastolle. Tänään menin hakemaan työterveyslääkäriltä saikkua loppulistan ajaksi ja siitähän se ilo taas syttyi tähän naistenpäivään. Lääkäri ei millään tahtonut ymmärtää, että miten niin minun selkäni tilanne on mennyt huonommaksi, kun hänen silmissään tilanteeni on parempi. Joo, viimeksi kun hän minut näki, oli minulla noidannuoli selkäfileissä. Hän ei ymmärtänyt että miten työnteko lasten osastolla voi olla raskasta. Ei ymmärtänyt että miksi kyykistyessä en tunne kipua, mutta lattiatasolla työskennellessä selkäni menee jumiin. Ei hyvää päivää! Kaiken kruunasi se, että tyyppi vielä myönti, ettei hän tiedä yhtään millaisella osastolla minä työskentelen ja millaista se työnteko siellä on.... niinpä niin!

Ensimmäistä kertaa minulta meni lääkärissä hermo. Korotin ääntäni ja kiroilin. Lopulta sain 12 pvää saikkua. Mutta mitään kommenttia ei tullut siitä, että hermo-oireet ovat lisääntyneet ja vaihtaneet paikkaa, lisäksi nykyään oireilee myös oikea jalka, ei pelkästään vasen. Tämä ei lääkäriä siis kinnostanut. Ja minä olen nyt aivan SAATANAN vihainen. En jaksa enää tätä jonninjoutavaa pelleilyä. Ihan kun huvikseni hakisin saikkua häneltä. Ihan kuin tää saikkuilu ois miusta jotenki kivaa, voin kertoa teille salaisuuden: tämä on helvetin tylsää, kuluttavaa ja ihan perseestä muutenkin. NIH! PT ja hieroja ovat molemmat sitä mieltä, että selästä pitäs saada uudet kuvat, sen verran paljon on nyt uutta oireilua, mutta sanoppas se tuolle nuorelle lääkärin tekeleelle.

Illalla pitkälle kävelylenkille, jospas se pahin ärsytys sinne jäisi ja elämä ois taas laiffii :) onneks on kaikkee kivaa tiedossa.

Miula on unelma

Viime kesänä kieriskelin kipuhorkassa vanhempieni olohuoneen lattialla keskellä yötä. Televisiossa oli menossa Jukolan yö. Se on ollu meidän perheessä aina sellainen urheilutapahtuma, jota on seurattu. Lapsuudessa legendaarisesti radion välityksellä. Nyt itkua pidätellen ja hampaita yhteen purren piehtaroin milloin missäkin asennossa ja päätin, että mie juoksen ens vuonna Jukolassa! Siitäpä sitten lähti facebookkiin kipuhorkkaisen naisen päivitys: "Jos Joensuu Jukolaan viestijoukkue kasaan saadaan, niin mie vaikka lupaan juosta pitkän yön osuuden". Eihän siinä montaa hetkeä mennyt kun meillä oli tiimi kasassa!

Kun pt:n kanssa alettiin touhuumaan salilla, oli ensimmäinen kysymys oikeestaan se, että onko miula millasia tavotteita. Olihan minulla, Juosta Jukolan viestissä. Onneksi joukkueeseen on saatu sen verran menohaluja omaavia immeisiä, että osuuteni olisi joko 4 tai 5. Ja tällä ajatuksella sitä on sitten tehty duunia.

Kieltämättä projekti on ollut melkoisessa vastatuulessa, mutta viime viikkoina on tullut todella vahva fiilis, että ennen kuin lumet sulaa niin mie vielä juoksen! Ja jos mie juoksen, niin mie kyllä myös sitten suunnistan! Maanantaina saatiin salitreenit jo kohdistettua entistä enemmän tuonne alaselkään, ja sehän kesti sen rääkin. Ei mitään hirmusia hermosärky fiilareita. Tänään hieroja totesikin, että tää miun selkähän alkaa jo näyttää ihan ihmisen selältä. Ja saatiinpa huomata semmonenkin ihme, että ne on nykyään hartia-lapa linjastolla ne suurimmat jumit ja kivut. JES!

Entäpäs jos otetaan taas takapakkia ja Jukolaan ei olekaan asiaa? Sitten se on niin. Niin paljon on vastoinkäymisiä ollut viimevuosina, että eipä tämän projektin kariutuminen hetkauttaisi. Toki se varmasti kirvelisi sielussa, mutta jos asiat niin menevät, niin sitten ne menevät. Tällä hetkellä oon vain yks happy face kadulla kun lähden salilta kotiin, homma sujuu ja sormillakaan ei ole lattian pintaan matkaa enää kuin
 25 senttiä *wirn*

Jumankekkana miula on hyvä fiilis tästä kaikesta JUST NYT!

Kaks eteen, yks taa

 

Viimeiset kuukaudet miun kuntoutuminen on ollut sellaista ees-taas junnaamista. Ensiksi tuntuu ettei mitään tapahdu ja sitten kerta rytinällä otetaan isoja harppauksia eteenpäin. Sitten taas jumitaan ja joko tullaan samalla rytinällä tai pikkuhiljaa lipsutellen askel taaksepäin. Nyt on menossa taas vaihe ryminällä eteen päin. Se on samalla todella pelottavaa ja sitten kuitenkin aivan mahtavaa.

Salilla käynnit ovat alkaneet tuottaa tulosta ja kroppa alkaa pikkuhiljaa herätä koomastaan. Liikkuvuutta tulee kokoajan vähän lisää, tosin melko tönkköä tää meno silti on. Salitreeneissä painoja lisäillään jatkuvasti ja ohjelmaa muokkaillaan aste asteelta vähän vaativammaksi. Oikeestaan melko jännää mennä aina salille, ikinä en tiedä mitä pt keksii tehdä toisin. Fiilis oli tämänkin päivän treenin jälkeen aivan huikee, selkä kestää vaikkas mitä. Kyykyt menee puhtaasti ja mavettaa voi jopa pienellä painollakin.

Tää vaihe on sellainen, että jos yksin treenailisin, niin en todellakaan malttaisi nyt mieltäni. Siksi onkin hyvä, että salilla on seurana tyyppi joka päättää mitä tehdään, miten tehdään ja miten paljon tehdään. Toki suurin vastuu on ihan itsellään, pitää pystyä sanomaan ja lopettamaan jos paikat ei kestäkään, mutta kyllä se vaan helpottaa kun vieressä on joku tarkkailemassa liikkeiden puhtautta ja tarvittaessa vaatii puristamaan vielä vähän tiukempaa ja kyselee jatkuvasti fiiliksiä. Olo on siis salilla melkoisen turvallinen.

Tänään tuli ensimmäistä kertaa fiilis, että tekis mieli lähtee kokeilemaan juoksemista. Joo, ei vielä nyt kuitenkaan, mutta jo pelkästään tää juoksemisen HIMO on melko tyydyttävä olotila. Samoin olen alkanut vilkuilla kateellisena läskipyöräni perään kun mieheni on käynyt sitä ulkoiluttamassa. Nämä on oikeasti hyviä merkkejä, moneen kuukauteen kun en ole halunnut edes kuulla mitään pyöräilystä tai juoksemisesta. Muistissa kuitenkin on vielä erittäin tuoreena viime syksyn tapahtumat. Mahtava fiilis kun kaksi loistavaa viikkoa oli takana, innokkaana pyöräilee ja seuraavana päivänä kräks-boom-bäng salilla. Juu, ei kiitos enää toistamiseen.

Teippaukset testissä JUST NYT. Ainakin veri kiertää.

Kaikesta positiivisesta huolimatta selkä on kuitenkin tosi herkässä tilassa vielä. Eilen iski kipupistoksen pariksi tunniksi oikeelle puolelle lannerangan sivuun. En ole varma mikä sen aiheutti, ilmeisesti housujen pukeminen. Ja kun työfyssari testaili jalkojen liikkuvuuksia, iski se tuttu kokovartalosuojakramppi päälle. Joten suuriin juhliin ei vielä ole aihetta. Töihin palaan reilun viikon päästä ja voin sanoa että kyllä jännittää. Minun työtä ei kuitenkaan pysty tekemään täysin ergonomisesti ikinä ja aina voi tulla pieniä yllätyksiä. Nyt tulee kuluneeksi miltei 5kk edellisestä työvuorosta ja tän kaiken päälle vaihdan vielä osastoa. Joten tarkkana saan töissä olla. Onneksi työt aloitan kuitenkin reilusti työaikaa keventäen, vaan 3 päivää töitä ja neljä vapaata / viikko.

Mutta kyllä mie vaan oon niin onnellinen nyt!

Hyvät vibat luonnosta

Moni on kysellyt näiden kuukausien aikana, että miten miun pää on kestänyt tätä elämää. Hyvä kysymys, vastaus riippuu niin päivästä. Mutta pääasiassa miula on hyvä fiilis.  Miula on ollut niin paljon aikaa ajatella asioita, kuunnella ja katsella, että sen valossa nää pitkät sairaslomaviikot ovat olleet yksi seikkailu oman mielen sopukkaan.

Viime kesälle olin suunnitellut vaikka mitä kivaa. Ekana oli se slovenian reissu joka toteutui, sitten olin suunnitellut pitkää patikkaretkeä (ei onnistunut), ajattelin aloittaa suunnistamisen ihan "tosissaan" (pääsin kolmesti metsään), ajattelin viettää yhden yön pyöräillen (joo, ajatukseksi jäi), piti osallistua snowflakes seikkailuun (jouduin perumaan), sain paikan vaarojen maralle (joo, tääkin paikka myytiin, kiitos vaan ostajalle), lasten kanssa lomareissu jonnekin (joo ei lähetty, en voinu istuu autossa) jne jne. KAIKKI mitä olin suunnitellut, ei toteutunut. Vitutti, oikeasti, vitutti. Sen jälkeen kun vaarojen paikan myin pois, jostain tuli helpotus.

Aloin hakemaan hyvää fiilistä luonnosta, siellä missä juoksen ja pyöräilen, sielä voi myös hei kävellä, kuunnella, katsella ja tuntea! Ikävä oli (ja on edelleen) sitä fiilistä kun syke nousee ja tulee hiki (nykyään hiki tulee vain jos on liikaa päällä). Mutta kun katseen nostaa taivaalle, ei voi kuin vain kiittää onneaan, että saa nähdä kaiken sen kauneuden. Kun aurinko heittää lämpöiset säteet poskelle, oi että, se on nannaa. Silmät ovat alkaneet löytää pikkulintuja ja oravia joka puolelta, hei täällä ei ollakaan yksin! Eläinten elämää on kiva seurata. Viime syksynä läheisellä lammella majaili useita joutsenia. Päivittäin kävelin siitä ohitse ja seurasin niiden elämää ja poikasten kasvua. Parhaimmillaan niitä oli joku 15 siellä. Kun säät alkoivat viiletä ja ensimmäiset lumet satoivat maahan minua ihan jännitti, että joko ne ovat muuttaneet pois. Itseasiassa taisi käydä niin, että muuttopäivä tapahtui minun leikkauksen aikoihin.

Tämä terveydellinen tilanteeni sysäisi minut liikkumaan luonnossa myös ei niin hyvinä ja kauniina päivinä, koska pää ei kestä olla 24/7 kotona ja kroppa vaatii liikettä. Minä olen lenkkeillyt niin vesi kuin räntäsateessa. Viimassa ja tuiskussa. Joka kerta olen siitä nauttinut. Kun varusteet on hyvät, voi keskittyä itse vain nautiskelemaan. Välillä kuljen kuulokkeet korvilla, välillä taas haluan kuunnella ympäristön ääniä. Ehkä mahtavimpia kuulomuistoja viime kesältä olivat ne kerrat kun kuulin taivaalta matalan humahtelevan äänen ja kohta useampi joutsen lenti matalalta ylitse, wau.

Edellis talvena aloitin lintujen ruokinnan tässä kotipihassamme. Hitsi se on hauskaa hommaa. Seurata mitkä ruuat noille tipusille millonkin kelpaa. Uuden lajin bongaus tuo itselleen mahtavan mielen. Entäs se ärsytys kun punatulkut ruokailevat korttelin päässä, mutta minun lauta ei kelpaa, olkaatte oloisanne! Tänä talvena on myös ruokintapiste pystyssä, mutta bongailut ovat jääneet vielä vähälle kun bongauspaikka on turhan viistossa linjassa, käy liikaa selkään vielä tuo homma. Myös nämä meidän pihaoravat ovat vekkuleja tyyppejä kerrassaan, niiden leikkiä ja touhuja on piristävä seurata.

Tänä talvena olen jo päässyt kolmesti hiihtämään (ette uskokaan miten mahtavaa se on näitten pitkien kävelykilometrien jälkeen). Mistään hikiurheilusta ei edelleenkään ole kyse, mutta fiilistä se tuo mielen sopukkaan ja toivottua liikettä jumiutuneeseen selkään. Hiihtäminen on minulle lapsuudesta tuttu, rakas tapa nauttia luonnosta, erityisesti kun hiihdetään valaistujen latujen ulkopuolella, keskellä metsää. Olen alkanut haaveilla eräsuksista :). Hartaasti toivon, että sen verran hyvin kuntoutus alkaisi tuottaa tulosta, että pääsisin tänä talvena lumikenkäilemään, toki se vaatii myös enemmän lunta, viime päivinä on täällä idässä tullut vettä ja meidän korkeat nietokset ovat kokeneet suuren tiivistymisen ihmeen. Mutta oletteko koskaan huomioineet, miten metsä tuoksuu joka vuodenaikaan hieman erilaiselle? Paras tuoksu tulee havumetsässä helteellä, keho rauhoittuu heti, suupielet kohoaa ja mieleen tulvii muistoja lapsuudesta.

Geokätköily on myös hyvä porkkana lähteä ulos. Tämä harrastus on ollut minulla monta kuukautta tauolla (yllätys) kun en ole ollut kyvykäs rymyämään metsässä ja nuo kaupunkikätköt eivät niin polttele. Nyt olen kuitenkin alkanut katsella jotain kivaa trailia, jonka voisi esim juurikin hiihtäen tai kenkäillen tehdä. Ihmisellä pitää olla haaveita ja suunnitelmia ja minulla niitä edelleen on, isoja ja pieniä. Yksi iso haave on, että saisin kaivaa rakkaan läskipyöräni tallista ja ajaa sillä keväthangella. Aika näyttää. Tällä hetkellä en voi ajatella viettäväni tuntiakaan ajoasennossa ja luulen, että pyorän tärinä ei tee vielä hyvää selälle, se tuntuu "ottavan nokkiinsa" niin helposti.

Seuraavan kerran kun astut ulos kotiovesta, katso taivaalle ja tarkkaile sen värejä. Kiinnitä huomiota takin kaulukselle laskeutuneeseen lumihiutaleeseen tai ikkunaan piirtyneeseen kuuran kukkaan. Etsi läheisestä puusta pikkulintu tai vaihda pari sanaa pihaoravan kanssa (ne ihan oikeasti jää kuuntelemaan ja joskus jopa juttelevat takaisin). Parhaat mielenlääkkeet ja ilonlähteet eivät maksa mitään.