Hirveen hienon otsakkeen kekkasin. Kysymys huokuu kaipuuta letkeyttä kohtaan :)
Minun frendini kipu on hiipinyt häiritsemään yöllisiä uniani. Se jäytää tuolla lantion seudulla. Tarkemmin häntäluun molemmin puolin. Sinne se todennäköisesti säteilee ylempätä l4-s1 tasolta. Se on aina ihan hiljaa, kunnes päätän käätää kylkeä. Lantiota ei sais siirtää milliäkään eteen, ei taakse. Mutta pakkohan se on.
Aamut alkavat kankeasti. Välillä huolestuttaa enemmän ja välillä vähemmän. Mutta onneksi tähän asti on lanteet vähän letkistyneet, eikä ole tarvinnut turvautua sairaslomaan. Core treenit jatkuu. Ne sujuu vaihdellen. Ajoittain on ongelmana se, ettei syvät lihakset aktivoidu lainkaan. Ilmeisesti joku hermojumitus siis. Ja sitten kun ei lihakset pelitä niin kuvioissa oleva häntäluun seudun kipu puskee myös lävitse jos tekee liikkeitä, joissa selkää pitää pyöristää tai notkistaa.
Sellanen rautakanki selkä olis kivun mielestä paras, mutta se sitten kostautuu pitkässä juoksussa monella muulla kipupisteellä, joten en ole nyt suostunut tähän. Itseasiassa, vaikka tilanne on menossa huonompaan, niin liikkuvuudessa olen saavuttanut jotain suurta! Nimittäin, sellainen liike kuin skorpiooni osuu ja uppoa maaliin. Eli tän liikkeen treenaamisen alotin joskus tammikuussa. Liikkeessähän maataan vatsallaan, kädet sivuilla niin kuin T kirjain ja sitten kierretään kroppaa niin että oikean jalan varpailla tavoitellaan vasenta kättä ja toiste päin. Alkuunsa ei varpaat ees nähneet niitä sormia, lattian ne kyllä onneksi tavoittivat. Mutta eilen, ekaa kertaa ikinä, varpaat nasahti suoraan kämmeneen! Wohooooo! Ja vieläpä molemmille puolille. Oon niin fiiliksissä. Miun tän vuoden suurin urheilusaavutus.
Vasten kylmää tulvavettä
sunnuntai 1. lokakuuta 2017
maanantai 25. syyskuuta 2017
Pelkkää Corea
Aamulla jälleen aikaisin hierontapöydällä. Si-nivel vasemmalta puolelta ihan jumissa ja vinksallaan, pituuseroa jaloilla usita senttejä. Kroppa vetää ihan kieroon, kun hieroja yrittää sitä oikaista, nousee vasen pakara paljon oikeaa korkeammalle. Syviä huokauksia.
Muutama sipaisu pakaran ja alaselän suunnalla ja sitten nykäistään nivel paikoilleen. Heti helpottaa. Pakara ei ole enää lähellekään samanlaisessa jumissa. Mutta kipeä se on, niin monta viikkoa taas kinnannut. Sitten on vuorossa kropan toinen puolisko.
Oikeastakin pakarasta löytyy hillitön jumi. Sen syyksi löytyy jonkinlainen lukko tai mikälie vinksahdus selän l3-l4-l5 tason nikamissa. Juuri siinä leikkauskohdan yläpuolella siis. Vähän masentaa kuulla tämä. Käännyn kyljelleen ja hieroja napsauttaa jumit auki. Tunnen eron välittömästi ihollani, se ei enää reagoi hierontaan niin ärhäkkäästi. Viimeinkin tuntuu rennolta.
Seuraavaksi jalat, normaalit takareisi jumit. Käännös selälleen. Etureisi jumit. Polvi vinksallaan. Pohkeet jumissa jostain todella syvältä. Hieroja vääntää ja kääntää. Lopuksi se kaikkein tuskallisin, käsien hieronta. Meinaan pyörtyä tuskasta, ihan vaan siksi etten kivulta osaa hengittää.
Kiitos, näkemiin, ensi kertaan!
Onko mitään tässä tehtävissä? Viimeisen kuukauden aikana, minulla on ollut fiilis, ettei vatsalihakseni toimi. En tiedä miksi näin on, ja mistä tämä tulee. Nyt veikkaan syyksi sitä rangasta löytynyttä jumia. Se kuulostaisi samanlaiselta yhtälöltä kuten viimeksi, kun alin välilevy repesi. Lisäksi nilkkani ovat taas tätänykyä melko holtittomat, yhdellä jalalla seisoessa ne vatkaa ja vatkaa tasapainoa hakiessa.
Kroppa on rento, mieli matalennossa. Seuraavat kaksi kuukautta pyhitetään coren treenaukseen. Jos saisin siellä palikat toimimaan, se on ainoa keino millä voin välttää seuraavan välilevyn repeämän. Ja minä en halua kokea uudelleen sitä shittiä.
Muutama sipaisu pakaran ja alaselän suunnalla ja sitten nykäistään nivel paikoilleen. Heti helpottaa. Pakara ei ole enää lähellekään samanlaisessa jumissa. Mutta kipeä se on, niin monta viikkoa taas kinnannut. Sitten on vuorossa kropan toinen puolisko.
Oikeastakin pakarasta löytyy hillitön jumi. Sen syyksi löytyy jonkinlainen lukko tai mikälie vinksahdus selän l3-l4-l5 tason nikamissa. Juuri siinä leikkauskohdan yläpuolella siis. Vähän masentaa kuulla tämä. Käännyn kyljelleen ja hieroja napsauttaa jumit auki. Tunnen eron välittömästi ihollani, se ei enää reagoi hierontaan niin ärhäkkäästi. Viimeinkin tuntuu rennolta.
Seuraavaksi jalat, normaalit takareisi jumit. Käännös selälleen. Etureisi jumit. Polvi vinksallaan. Pohkeet jumissa jostain todella syvältä. Hieroja vääntää ja kääntää. Lopuksi se kaikkein tuskallisin, käsien hieronta. Meinaan pyörtyä tuskasta, ihan vaan siksi etten kivulta osaa hengittää.
Kiitos, näkemiin, ensi kertaan!
Onko mitään tässä tehtävissä? Viimeisen kuukauden aikana, minulla on ollut fiilis, ettei vatsalihakseni toimi. En tiedä miksi näin on, ja mistä tämä tulee. Nyt veikkaan syyksi sitä rangasta löytynyttä jumia. Se kuulostaisi samanlaiselta yhtälöltä kuten viimeksi, kun alin välilevy repesi. Lisäksi nilkkani ovat taas tätänykyä melko holtittomat, yhdellä jalalla seisoessa ne vatkaa ja vatkaa tasapainoa hakiessa.
Kroppa on rento, mieli matalennossa. Seuraavat kaksi kuukautta pyhitetään coren treenaukseen. Jos saisin siellä palikat toimimaan, se on ainoa keino millä voin välttää seuraavan välilevyn repeämän. Ja minä en halua kokea uudelleen sitä shittiä.
maanantai 18. syyskuuta 2017
Ulle-Dulle-Doff
Olipa kerran bloggari, joka kirjoitti blogiaan ja sitten yhtä äkkiä aika lensi siivillä ja blogi jäi päivittämättä. Sen pituinen se... No ei vaiskaan, i'm back, olen selkä, *heh heh oon niin vitsikäs*.
Jukolan viestistä on hurahtanut jo kotvanen. Jukolan jälkeen en juossut askeltakaan, suunnistamaankaan en ole päässyt. Syynä TYÖT. Siirtyminen täyteen työaikaan on vienyt veronsa. Kroppa kiittää, kumartaa ja kärsii. Oikeasti 60% työajasta hyppy 100% on järkyttävän kova. Ihmettelen, että miten tämä on edes mahdollista, miksi välissä ei kannusteta tekemään 80%? No joo, varmasti olisin saanut tehdä vielä vajaata, mutta taloudellisesti, se olisi ollut tässä tilanteessa jonkin asteinen itsemurha, koska kelahan ei tukea tuolle työajalle myönnä, eikä pomoa tai lääkäriä tuntunut kiinnostavan asia millään lailla, joten täysillä vaan. Kesän pelastus on ollut lomani, jotka olen pitänyt pätkissä. Oikeastaan vasta nyt olen viimeiset kuusi viikkoa tehnyt töitä ilman ylimääräisiä vapaita tai lomia.
Täydet työpäivät ja lyhyet vapaat veivät minut huonoon kuntoon. Olen jatkuvasti siinä tilassa, että seuraava liike voi viedä sairaslomalle tai sitten ei. Kroppa tilttaa hyvinkin nopeasti. On ollut työvuroja, jotka ovat päättyneet siihen, etten ole enää kyennyt olemaan tietokoneen äärellä hoitoraportteja kirjaamassa, lantio on ollut niin tulessa, että on vain pitänyt joko liikkua tai sitten heittäytyä pitkälleen jollekin sohvalle. Mutta olen onnekas siinä, että teen työtäni kodinomaisessa ympäristössä, eli kroppa saa paljon monipuolista liikettä ja jos pitää heittäytyä sohvalle pitkälleen, niin yleensä se on mahdollista.
Suurin ongelmien aiheuttaja on tällä hetkellä si nivel, joka ei pysy kohillaan, vaan jumittaa. Sen takia jalkojen pituusero on useita senttejä, lantio kanttaa, vasemman pakaran voimantuotto on 1/3 oikeasta jne jne. Ensi viikolla nykäistään taas nivel kohdilleen, ja toivotaan että se kestäisi edes kaksi viikkoa aloillaan, viimeksi se oli kohdillaan ruhtinaaliset 6 tuntia.
Ongelmista huolimatta olen tehnyt paluuta juoksun pariin viimeiset kaksi viikkoa. En vain saa itseäni pidettyä poissa poluilta ja puruilta. Ostin superhyper hyvin vaimennetut Hoka OneOne kengät ja ne ovat osoittautuneet aivan mahtaviksi. Juostessa en kärsi minkäänlaisista kivuista! Aika päätä huimaava fiilis. Juoksumatkat ovat kilsan luokkaa, eli ahneutta ei ole ilmassa. Ennen juoksua kävelen sellaisen 1 - 1,5 km ja sitten hidasta hölkkää hiekkatiellä ja purulla. Päälle vielä kävelyä 0,5 - 1 km ja venyttelyt. Kehonhuoltoa on tullut myös kuvioihin lisää kolminkertaisesti. Olen aina inhonnut venyttelyjä, mutta jokin on nyt vain kolahtanut kohdilleen ja ihan huomaamati olen venytellyt ja treenaillut liikkuvuutta.
Liikkuvuutta onkin tullut roimasti lisää. Hyvänä päivänä eteen taivutuksessa sormet osuu maahan, huonona väliin jää enää maksimissaan 10 cm. Tästä huolimati, tuntuu että takareidet eivät kuitenkaan veny juuri mihinkään. Niitä kiristää ja paljon. Samoin pakarat ovat hyvinkin tiukat, ja jos hierojalta kysytään, niin se ei ole hyvä asia minun kohdallani, kireys ei johdu muhkeistä lihaksista vaan pelkästään jatkuvasta krampista.
Tein myös ison päätöksen kuntosalin suhteen. Irtisanoin jäsenyyteni muutama viikko sitten. Syystä että en pysty salilla kasvattamaan juurikaan treenipainoja (koska kroppa lyö ittensä helposti jumiin, yleensä kesken liikkeen) ja tämän vuoksi motivaatio laski kuin lehmän häntä. Ja kun elokuussa yhden liian innokkaasti tehdyn kyykyn jälkeen istuin lääkärissä sairasloma lappu kourassa, totesin, että samat jutut voin treenailla kotonakin kahvakuulan ja kehonpainon kanssa. Joten salikortti tauolle. Ehkä vielä joskus takas.
Mutta näissä fiiliksissä nyt tänä iltana. Haaveet ovat taas ottaneet ilmaa siipiensä alle ja miula on ihan huimia toiveita/tavotteita/unelmia tuleville vuosille. Ehkä joku kerta uskallan vähän raottaa niitä, ehkä...
Jukolan viestistä on hurahtanut jo kotvanen. Jukolan jälkeen en juossut askeltakaan, suunnistamaankaan en ole päässyt. Syynä TYÖT. Siirtyminen täyteen työaikaan on vienyt veronsa. Kroppa kiittää, kumartaa ja kärsii. Oikeasti 60% työajasta hyppy 100% on järkyttävän kova. Ihmettelen, että miten tämä on edes mahdollista, miksi välissä ei kannusteta tekemään 80%? No joo, varmasti olisin saanut tehdä vielä vajaata, mutta taloudellisesti, se olisi ollut tässä tilanteessa jonkin asteinen itsemurha, koska kelahan ei tukea tuolle työajalle myönnä, eikä pomoa tai lääkäriä tuntunut kiinnostavan asia millään lailla, joten täysillä vaan. Kesän pelastus on ollut lomani, jotka olen pitänyt pätkissä. Oikeastaan vasta nyt olen viimeiset kuusi viikkoa tehnyt töitä ilman ylimääräisiä vapaita tai lomia.
Täydet työpäivät ja lyhyet vapaat veivät minut huonoon kuntoon. Olen jatkuvasti siinä tilassa, että seuraava liike voi viedä sairaslomalle tai sitten ei. Kroppa tilttaa hyvinkin nopeasti. On ollut työvuroja, jotka ovat päättyneet siihen, etten ole enää kyennyt olemaan tietokoneen äärellä hoitoraportteja kirjaamassa, lantio on ollut niin tulessa, että on vain pitänyt joko liikkua tai sitten heittäytyä pitkälleen jollekin sohvalle. Mutta olen onnekas siinä, että teen työtäni kodinomaisessa ympäristössä, eli kroppa saa paljon monipuolista liikettä ja jos pitää heittäytyä sohvalle pitkälleen, niin yleensä se on mahdollista.
Suurin ongelmien aiheuttaja on tällä hetkellä si nivel, joka ei pysy kohillaan, vaan jumittaa. Sen takia jalkojen pituusero on useita senttejä, lantio kanttaa, vasemman pakaran voimantuotto on 1/3 oikeasta jne jne. Ensi viikolla nykäistään taas nivel kohdilleen, ja toivotaan että se kestäisi edes kaksi viikkoa aloillaan, viimeksi se oli kohdillaan ruhtinaaliset 6 tuntia.
Ongelmista huolimatta olen tehnyt paluuta juoksun pariin viimeiset kaksi viikkoa. En vain saa itseäni pidettyä poissa poluilta ja puruilta. Ostin superhyper hyvin vaimennetut Hoka OneOne kengät ja ne ovat osoittautuneet aivan mahtaviksi. Juostessa en kärsi minkäänlaisista kivuista! Aika päätä huimaava fiilis. Juoksumatkat ovat kilsan luokkaa, eli ahneutta ei ole ilmassa. Ennen juoksua kävelen sellaisen 1 - 1,5 km ja sitten hidasta hölkkää hiekkatiellä ja purulla. Päälle vielä kävelyä 0,5 - 1 km ja venyttelyt. Kehonhuoltoa on tullut myös kuvioihin lisää kolminkertaisesti. Olen aina inhonnut venyttelyjä, mutta jokin on nyt vain kolahtanut kohdilleen ja ihan huomaamati olen venytellyt ja treenaillut liikkuvuutta.
Liikkuvuutta onkin tullut roimasti lisää. Hyvänä päivänä eteen taivutuksessa sormet osuu maahan, huonona väliin jää enää maksimissaan 10 cm. Tästä huolimati, tuntuu että takareidet eivät kuitenkaan veny juuri mihinkään. Niitä kiristää ja paljon. Samoin pakarat ovat hyvinkin tiukat, ja jos hierojalta kysytään, niin se ei ole hyvä asia minun kohdallani, kireys ei johdu muhkeistä lihaksista vaan pelkästään jatkuvasta krampista.
Tein myös ison päätöksen kuntosalin suhteen. Irtisanoin jäsenyyteni muutama viikko sitten. Syystä että en pysty salilla kasvattamaan juurikaan treenipainoja (koska kroppa lyö ittensä helposti jumiin, yleensä kesken liikkeen) ja tämän vuoksi motivaatio laski kuin lehmän häntä. Ja kun elokuussa yhden liian innokkaasti tehdyn kyykyn jälkeen istuin lääkärissä sairasloma lappu kourassa, totesin, että samat jutut voin treenailla kotonakin kahvakuulan ja kehonpainon kanssa. Joten salikortti tauolle. Ehkä vielä joskus takas.
Mutta näissä fiiliksissä nyt tänä iltana. Haaveet ovat taas ottaneet ilmaa siipiensä alle ja miula on ihan huimia toiveita/tavotteita/unelmia tuleville vuosille. Ehkä joku kerta uskallan vähän raottaa niitä, ehkä...
keskiviikko 21. kesäkuuta 2017
Elä unelmaasi
Miula oli tavoite, tilanteeseeni nähden iso sellainen. Unelmanani oli juosta Joensuu-Jukolassa. Ja mitenkäs sille unelmalle sitten kävikään? Se kävi toteen!
Tilanteeni ei ollut hääpöinen suunnistusta ajatellen. Muutamilla viikkorasteilla ehdin ennen Jukolan viestiä käydä ja tilanne oli joka kerta sama: polvi joutui koville ja siihen sattui, välillä vähämmän ja välillä enemmän. Vointi ei siis ollut mitenkään vakaalla ja varmalla pohjalla kun lauantaina saavuttiin Enoon, jukolan kisakeskukseen. Oli epävarmaa, että pääsenkö koko reittiä läpi, kestääkö polvi.
Minulle valikoitui viitos osuus, mikä sopi enemmän kuin hyvin minulle. Suunnitelmanani oli kävellä koko reitti, hidasta, mutta riskejä en halunnut ottaa. Ennen omaa suoritustani jännitin aivan törkeästi, yöllä ei tullut uni ja sydän hakkasi. Mutta siinä vaiheessa kun astuin vaihtoalueen portista sisään, minut valtasi ihmeellinen rauha. Jotenkin vaan tiesin, että tämä homma hoidetaan. Nyt se tapahtuu, se mitä olen vuoden odottanut, se mistä olen monta vuotta unelmoinut, ensimmäinen jukolani kilpailijana. Sain kartan käteeni joitain minuutteja sen jälkeen kun vuottajat olivat tulleet maaliin. Lähdin maltillisesti liikenteeseen, mutta pian huomasin juoksevani poluilla, se siitä suunnitelmasta että mie vaan kävelen.
Ensimmäiset kolme rastia tulin aika pitkälle yksikseni ja tarkasti. Sitten meitä kasaantui isompi porukka, jonka kokoonpano vaihteli rastilta toiselle. Harmittavasti pummattiin vitos rastille ja pahasti. Tuli tehtyä tyypillisiä ensikertalaisen virheitä, jotka maksoivat aikaa n. 30 minuuttia, yhdellä eto rastilla! Mutta rastit löytyivät, yksi toisensa jälkeen ja se jos mikä oli palkitsevaa. Osuuteni alussa tuli hermosärkyä vasempaan takareiteen mutta se väistyi nopeasti. Sen sijaan osuuden loppupuolella alkoi oikea polvi olla todella kovilla. Etenemiseni oli "juoksua" ja kävelyä vuoron perään. Onneksi osuus ei ollut tuota pidempi, niin pääsin kunnialla maaliin. KAIKKI rastit löytyi, tulin ihan kohtuullisessa ajassa metsästä pois (en ollu vika, heh) ja fiilis oli mahtava. Pieni harmitus tuli tuosta isosta pummista, ilman sitä olisin nimittäin kerennyt vaihtoon ennen sen sulkeutumista! Mutta jäipähän petrattavaa tuleviin vuosiin! KYLLÄ, ei jäänyt pelkoja, Lahti-Hollola Jukola on jo mielessä.
Aivan älytöntä, että vuosi sitten huusin tuskissani lattialla ja päätin, että Enossa juoksen. Välissä tilanne paheni, tuli leikkaus josta toipuminen oli hidasta. Ja niin vain, taistelin tieni Jukolaan, joka ei sujunut täydellisesti, mutta se sujui nautinnollisesti juuri nappiin!
Skotlannin ja Jukolan reissun jälkeen olen huomannut itsessäni ison muutoksen. Ennen ajattelin kisojen jälkeen, että mitenhän hyvin tää olis sujunut jos olisin treenannut enemmän/paremmin jne. Mutta nyt mie vaan oon onnellinen kun olen suoriutunut baanalta maaliin! Se on niin mahtava tunne! Tiedän että olen tehnyt kaiken minkä olen voinut tehdä, ja jos ei parempaan kroppa pysty, niin se ei pysty ja sillä selvä. Ei ole tarvetta enää nykyään jossitella, se jos mikä on vapauttavaa! Paras palkinto on se, kun on uskaltanut laittaa itsensä likoon ja selvinnyt, enempää en kaipaa.
Älä unelmoi elämääsi, vaan elä unelmaasi!
Tilanteeni ei ollut hääpöinen suunnistusta ajatellen. Muutamilla viikkorasteilla ehdin ennen Jukolan viestiä käydä ja tilanne oli joka kerta sama: polvi joutui koville ja siihen sattui, välillä vähämmän ja välillä enemmän. Vointi ei siis ollut mitenkään vakaalla ja varmalla pohjalla kun lauantaina saavuttiin Enoon, jukolan kisakeskukseen. Oli epävarmaa, että pääsenkö koko reittiä läpi, kestääkö polvi.
Minulle valikoitui viitos osuus, mikä sopi enemmän kuin hyvin minulle. Suunnitelmanani oli kävellä koko reitti, hidasta, mutta riskejä en halunnut ottaa. Ennen omaa suoritustani jännitin aivan törkeästi, yöllä ei tullut uni ja sydän hakkasi. Mutta siinä vaiheessa kun astuin vaihtoalueen portista sisään, minut valtasi ihmeellinen rauha. Jotenkin vaan tiesin, että tämä homma hoidetaan. Nyt se tapahtuu, se mitä olen vuoden odottanut, se mistä olen monta vuotta unelmoinut, ensimmäinen jukolani kilpailijana. Sain kartan käteeni joitain minuutteja sen jälkeen kun vuottajat olivat tulleet maaliin. Lähdin maltillisesti liikenteeseen, mutta pian huomasin juoksevani poluilla, se siitä suunnitelmasta että mie vaan kävelen.
Ensimmäiset kolme rastia tulin aika pitkälle yksikseni ja tarkasti. Sitten meitä kasaantui isompi porukka, jonka kokoonpano vaihteli rastilta toiselle. Harmittavasti pummattiin vitos rastille ja pahasti. Tuli tehtyä tyypillisiä ensikertalaisen virheitä, jotka maksoivat aikaa n. 30 minuuttia, yhdellä eto rastilla! Mutta rastit löytyivät, yksi toisensa jälkeen ja se jos mikä oli palkitsevaa. Osuuteni alussa tuli hermosärkyä vasempaan takareiteen mutta se väistyi nopeasti. Sen sijaan osuuden loppupuolella alkoi oikea polvi olla todella kovilla. Etenemiseni oli "juoksua" ja kävelyä vuoron perään. Onneksi osuus ei ollut tuota pidempi, niin pääsin kunnialla maaliin. KAIKKI rastit löytyi, tulin ihan kohtuullisessa ajassa metsästä pois (en ollu vika, heh) ja fiilis oli mahtava. Pieni harmitus tuli tuosta isosta pummista, ilman sitä olisin nimittäin kerennyt vaihtoon ennen sen sulkeutumista! Mutta jäipähän petrattavaa tuleviin vuosiin! KYLLÄ, ei jäänyt pelkoja, Lahti-Hollola Jukola on jo mielessä.
Aivan älytöntä, että vuosi sitten huusin tuskissani lattialla ja päätin, että Enossa juoksen. Välissä tilanne paheni, tuli leikkaus josta toipuminen oli hidasta. Ja niin vain, taistelin tieni Jukolaan, joka ei sujunut täydellisesti, mutta se sujui nautinnollisesti juuri nappiin!
Skotlannin ja Jukolan reissun jälkeen olen huomannut itsessäni ison muutoksen. Ennen ajattelin kisojen jälkeen, että mitenhän hyvin tää olis sujunut jos olisin treenannut enemmän/paremmin jne. Mutta nyt mie vaan oon onnellinen kun olen suoriutunut baanalta maaliin! Se on niin mahtava tunne! Tiedän että olen tehnyt kaiken minkä olen voinut tehdä, ja jos ei parempaan kroppa pysty, niin se ei pysty ja sillä selvä. Ei ole tarvetta enää nykyään jossitella, se jos mikä on vapauttavaa! Paras palkinto on se, kun on uskaltanut laittaa itsensä likoon ja selvinnyt, enempää en kaipaa.
Älä unelmoi elämääsi, vaan elä unelmaasi!
perjantai 9. kesäkuuta 2017
SSEC2017 Skotlanti, Evanton
Edellisestä postauksesta on aikaa, paljon on tapahtunut, suurimpana toukokuussa (muutama viikko sitten) tehty Skotlannin reissu. Syynä tuohon reissuun oli SingleSpeed pyöräilyn em kisat. Viimevuonna ne ajettiin Sloveniassa, jonka jälkeen alkoivat minun kuuluisat hermo-oireet. Tämän vuoden kisan yllä leijailikin minun osaltani iso epäilyksen pilvi, pääsenkö reissuun, kestääkö selkä, pystynkö pyöräilemään jne ????? Paljon isoja kysymysmerkkejä.
Mutta reissuun lähdettiin kysymysmerkeistä huolimatta. Ennen reissua kävin KERRAN pyöräilemässä maastossa ja sain todeta olevani paskassa kunnossa. Voiko muuta toisaalta odottaakaan kun aerobiset liikunnat ovat olleet lähinnä pelkkää kävelyä ja sitäkään en ole kehdannut viime kuukausina tehdä. Automatka helsinkiin otti jo jonkin verran selkäfileisiin, mutta ei sen suurempia ongelmia. Tämän jälkeen matkustus olikin sitten yllättäen täysin kivutonta. Lennettiin Helsingistä Edinburghiin, sieltä vuokrattiin auto ja kruisailtiin kohti pohjoista Evantonin pikkukylään, jossa ko kisa tänä vuonna järjestettiin.
Kylä oli todellakin kylä, yksi kadunpätkä jonka varrella oli kauppa, posti, hotelli ja kirkko. Silti siellä oli hienoja nähtävyyksiä. Eniten jäi harmittamaan ettei käyty katsomassa Fyrish Monumenttia, mutta syynä tähän oli se, että meitsin fillari hajos heti ensimmäisenä. Jippii. Kyllä vähän ketutti. Menikin sitten eka päivä vaan siihen että järkkäiltiin järjestävältä taholta miule varaosa. Pikkunen lenkki päästiin tekemään Harry Potter maisemiin BlackRock Gorgelle. Tuolla on kuvattu joku 15 sekunnin pätkä Liekehtivä pikari filmiin :D Piti tietysti käydä tsekkaamassa ja olihan se hieno!
Itse kisa ajettiin kauhessa helteessä. Evantonin suuntaan oli pakkautunut Brittein saarten kuumin ilmamassa ko viikonloppuna. Paikalliset olivat itsekin ihmeissään 25-30 lämpöasteen kuumuudesta. Sain melko paljon huomiota asuvalinnallani, sillä minulla oli päällä edellisvuodesta tuttu krokotiilipuku. Moni kyseli että ihanko oikeasti ajattelin se päällä ajella siinä helteessä. Myöhemmin ymmärsin hyvin nämä kyselyt, nimittäin kisareitti kulki ylöspäin suorassa auringonpaahteessa. Ylämäet olivat piiiiiiiiiitkiä ja kuumia, kertonee paljon se, että kärkikuskitkin tunkkasivat mäet ylös! Ja alamäet tultiin metsässä sellaisia tuoreita downhill tyyppisiä baanoja pitkin. Voin sanoa että otti käsiin ja kovasti!
Kun ekan kiekon olin ajanut, oli edessä kaljapiste. Minä en juo kaljaa, mutta vettäkään ei ollut tarjolla, joten kalja vaan kitusiin. Moni jätti homman siihen, yhteen kiekkoon, mutta minä päätin lähteä vielä toiselle rundille. Ekan ylämäen päällä mietin päätökseni järkevyyttä. Ketään muuta ei näkyny missään, olin viimeisenä reitillä. Mutta ilokseni huomasin, että nyt uskalsin ajella alamäet jo melko pitkälle ja koska aurinko ei enää porottanut niin korkealta, oli sääkin jo vähän sidettävämpi. Mutta ennen viimeistä ylämäkeä miut otettiin radalta sivuun, koska aika loppui kesken, no ei haitannut yhtään, mukavaa oli ollut.
Olin ihmeen hyvässä kuosissa kisan jälkeen. Monesti jos olen joutunut ylittämään oman kuntoni ja taitotasoni moninkertaisesti, olen ollut niin kuollut, ettei mistään ole tullut mitään, olen vain nukkunut ja oksennellut. Nyt yritin vähän levätä, mutta olin niin tohkeissani, ettei uni tullut, vedin kaksin käsin ruokaa ja juomaa ja energiaa riitti vaikka muille jakaa. Iltariennot olivat perinteiset, kaljaa, musaa, palintojen jakoa ja jotain perinteisiä skottikisoja (tukinheittoja jne).
Reissu oli kaikinpuolin onnistunut ja hieno. Se miksi tykkään näistä ssec kisoista johtuu niiden rennosta ilmapiiristä, monille nuo kisat ovat elämäntapa. Tyypit tuntevat toisensa monien vuosien takaa. Kisat järjestetään joka vuosi erimaassa ja mitä ihmeellisimmissä paikoissa, eli näiden kisojen takia tulee käytyä paikoissa, jonne ei muuten tulisi mieleenkään lähteä! Ensi vuonna eteläiseen Hollantiin, ja tietysti krokotiilipuvussa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)