Minne letkeet lanteet hävinneet on?

Hirveen hienon otsakkeen kekkasin. Kysymys huokuu kaipuuta letkeyttä kohtaan :)
Minun frendini kipu on hiipinyt häiritsemään yöllisiä uniani. Se jäytää tuolla lantion seudulla. Tarkemmin häntäluun molemmin puolin. Sinne se todennäköisesti säteilee ylempätä l4-s1 tasolta. Se on aina ihan hiljaa, kunnes päätän käätää kylkeä. Lantiota ei sais siirtää milliäkään eteen, ei taakse. Mutta pakkohan se on.

Aamut alkavat kankeasti. Välillä huolestuttaa enemmän ja välillä vähemmän. Mutta onneksi tähän asti on lanteet vähän letkistyneet, eikä ole tarvinnut turvautua sairaslomaan. Core treenit jatkuu. Ne sujuu vaihdellen. Ajoittain on ongelmana se, ettei syvät lihakset aktivoidu lainkaan. Ilmeisesti joku hermojumitus siis. Ja sitten kun  ei lihakset pelitä niin kuvioissa oleva häntäluun seudun kipu puskee myös lävitse jos tekee liikkeitä, joissa selkää pitää pyöristää tai notkistaa.

Sellanen rautakanki selkä olis kivun mielestä paras, mutta se sitten kostautuu pitkässä juoksussa monella muulla kipupisteellä, joten en ole nyt suostunut tähän. Itseasiassa, vaikka tilanne on menossa huonompaan, niin liikkuvuudessa olen saavuttanut jotain suurta! Nimittäin, sellainen liike kuin skorpiooni osuu ja uppoa maaliin. Eli tän liikkeen treenaamisen alotin joskus tammikuussa. Liikkeessähän maataan vatsallaan, kädet sivuilla niin kuin T kirjain ja sitten kierretään kroppaa niin että oikean jalan varpailla tavoitellaan vasenta kättä ja toiste päin. Alkuunsa ei varpaat ees nähneet niitä sormia, lattian ne kyllä onneksi tavoittivat. Mutta eilen, ekaa kertaa ikinä, varpaat nasahti suoraan kämmeneen! Wohooooo! Ja vieläpä molemmille puolille. Oon niin fiiliksissä. Miun tän vuoden suurin urheilusaavutus.

Ulle-Dulle-Doff

Olipa kerran bloggari, joka kirjoitti blogiaan ja sitten yhtä äkkiä aika lensi siivillä ja blogi jäi päivittämättä. Sen pituinen se... No ei vaiskaan, i'm back, olen selkä, *heh heh oon niin vitsikäs*.

Jukolan viestistä on hurahtanut jo kotvanen. Jukolan jälkeen en juossut askeltakaan, suunnistamaankaan en ole päässyt. Syynä TYÖT. Siirtyminen täyteen työaikaan on vienyt veronsa. Kroppa kiittää, kumartaa ja kärsii. Oikeasti 60% työajasta hyppy 100% on järkyttävän kova. Ihmettelen, että miten tämä on edes mahdollista, miksi välissä ei kannusteta tekemään 80%? No joo, varmasti olisin saanut tehdä vielä vajaata, mutta taloudellisesti, se olisi ollut tässä tilanteessa jonkin asteinen itsemurha, koska kelahan ei tukea tuolle työajalle myönnä, eikä pomoa tai lääkäriä tuntunut kiinnostavan asia millään lailla, joten täysillä vaan. Kesän pelastus on ollut lomani, jotka olen pitänyt pätkissä. Oikeastaan vasta nyt olen viimeiset kuusi viikkoa tehnyt töitä ilman ylimääräisiä vapaita tai lomia.

Täydet työpäivät ja lyhyet vapaat veivät minut huonoon kuntoon. Olen jatkuvasti siinä tilassa, että seuraava liike voi viedä sairaslomalle tai sitten ei. Kroppa tilttaa hyvinkin nopeasti. On ollut työvuroja, jotka ovat päättyneet siihen, etten ole enää kyennyt olemaan tietokoneen äärellä hoitoraportteja kirjaamassa, lantio on ollut niin tulessa, että on vain pitänyt joko liikkua tai sitten heittäytyä pitkälleen jollekin sohvalle. Mutta olen onnekas siinä, että teen työtäni kodinomaisessa ympäristössä, eli kroppa saa paljon monipuolista liikettä ja jos pitää heittäytyä sohvalle pitkälleen, niin yleensä se on mahdollista.

Suurin ongelmien aiheuttaja on tällä hetkellä si nivel, joka ei pysy kohillaan, vaan jumittaa. Sen takia jalkojen pituusero on useita senttejä, lantio kanttaa, vasemman pakaran voimantuotto on 1/3 oikeasta jne jne. Ensi viikolla nykäistään taas nivel kohdilleen, ja toivotaan että se kestäisi edes kaksi viikkoa aloillaan, viimeksi se oli kohdillaan ruhtinaaliset 6 tuntia.

Ongelmista huolimatta olen tehnyt paluuta juoksun pariin viimeiset kaksi viikkoa. En vain saa itseäni pidettyä poissa poluilta ja puruilta. Ostin superhyper hyvin vaimennetut Hoka OneOne kengät ja ne ovat osoittautuneet aivan mahtaviksi. Juostessa en kärsi minkäänlaisista kivuista! Aika päätä huimaava fiilis. Juoksumatkat ovat kilsan luokkaa, eli ahneutta ei ole ilmassa. Ennen juoksua kävelen sellaisen 1 - 1,5 km ja sitten hidasta hölkkää hiekkatiellä ja purulla. Päälle vielä kävelyä 0,5 - 1 km ja venyttelyt. Kehonhuoltoa on tullut myös kuvioihin lisää kolminkertaisesti. Olen aina inhonnut venyttelyjä, mutta jokin on nyt vain kolahtanut kohdilleen ja ihan huomaamati olen venytellyt ja treenaillut liikkuvuutta.

Liikkuvuutta onkin tullut roimasti lisää. Hyvänä päivänä eteen taivutuksessa sormet osuu maahan, huonona väliin jää enää maksimissaan 10 cm. Tästä huolimati, tuntuu että takareidet eivät kuitenkaan veny juuri mihinkään. Niitä kiristää ja paljon. Samoin pakarat ovat hyvinkin tiukat, ja jos hierojalta kysytään, niin se ei ole hyvä asia minun kohdallani, kireys ei johdu muhkeistä lihaksista vaan pelkästään jatkuvasta krampista.

Tein myös ison päätöksen kuntosalin suhteen. Irtisanoin jäsenyyteni muutama viikko sitten. Syystä että en pysty salilla kasvattamaan juurikaan treenipainoja (koska kroppa lyö ittensä helposti jumiin, yleensä kesken liikkeen) ja tämän vuoksi motivaatio laski kuin lehmän häntä. Ja kun elokuussa yhden liian innokkaasti tehdyn kyykyn jälkeen istuin lääkärissä sairasloma lappu kourassa, totesin, että samat jutut voin treenailla kotonakin kahvakuulan ja kehonpainon kanssa. Joten salikortti tauolle. Ehkä vielä joskus takas.

Mutta näissä fiiliksissä nyt tänä iltana. Haaveet ovat taas ottaneet ilmaa siipiensä alle ja miula on ihan huimia toiveita/tavotteita/unelmia tuleville vuosille. Ehkä joku kerta uskallan vähän raottaa niitä, ehkä...

Vika jumppa pt:n kanssa

 Tähän sitä on viimein tultu. Viimeinen treeni pt:n kanssa oli tänään!!! Pitkä ja kivikkoinen on ollut tie, mutta tulosta on syntynyt. Oli tää viimenen treeni sellainen rääkkien rääkki, että huomenna varmasti tiedän tehneeni. Yläkropalle kolme eri supersarjaa, juu-u, oli ihan riittävästi.

Mutta mitä näitten kuukausien aikana on sitten tapahtunut? Ihan alkujaan treenit lähti liikkeelle elokuussa, mutta sen jälkeen kävi mitä kävi, joten treenit aloitettiin nollasta uudelleen tän vuoden alkupuolella. Mitään maksimeja ei painojen kanssa olla lähdetty hakemaan, vaan kaikki treeni on tähdännyt keskivartalon hallintaan. Maltilla on lisätty sitten painoja. Mutta tässä joitain esimerkkejä siitä, mistä on lähdetty liikkeelle ja missä mentiin tänään:

Mave tehtiin alkuun KEPILLÄ, tänään meni 30kg kympin sarjoja kaksi.
Kyykyt tehtiin kehon painolla ja jalat kramppas, tällä hetkellä tehdään etukyykkyjä 25 kg.
Punnerrukset tehtiin alkuun kevennettyinä trx valjaissa (en pystynyt edes lankkuasentoon), nyt menee suorinvartaloin normi punnerruksia 10
Alataljaa ei alkuun pystytty tekemään ollenkaan koska hermo oli niin kireänä takareidessä + keskivartalo ei pysynyt kunnolla hallinnassa, nyt taitaa painoa olla joku 35kg

Siinäpä siis muutamia esimerkkejä kehityksestä. Lisäksi voin kertoa, että eteen taivutuksessa sormien ja lattian väliin jäi pahimmillaan 40-50cm, nyt kun lämmittelen kropan hyvin niin sormet napsahtaa lattiaan, tosin huonona päivänä väliä jää lämmittelyistä huolimatta joku 10 cm.

Jotta sillä viissiin. Mikä olis tilanne tällä hetkellä, jos en olis pt:tä palkannut? Sitä voi vaan arvuutella, mutta veikkaisin, että tilanne ei olis näin hyvä alkuunkaan. Pt on toiminut välillä hyvänä jarruna ja sitten taas potkinut tarpeen tulleen persiille ja kannustanut kokeilemaan uutta ja haastamaan kroppaa. Näillä eväillä on hyvä jatkaa yksin treenaamista.

Välituuletus, MIE JUOKSIN!

Itäisessä Suomessa alkaa pikkuhiljaa jalkakäytäviltä lumet sulaa. Sunnuntaina paistoi aurinko niin kauniisti, että se suorastaan huutaen kutsui miut juoksulenkille. Kävin kaupassa ja baana alkoi poltella. Lopulta annoin itselleni luvan, saan kokeilla kolmen kilometrin verran juoksua. Kotona kerroin miehelle, että nyt on vaan mentävä, ei auta.

Valikoin lenkkarihyllystä Salomonin maastokengät koska ajattelin niiden toimivan parhaiten jos tiellä olisi lunta/jäätä/loskaa. Ensin kävellen vähän lämpöjä kroppaan. Kävellessä alkoi jo vähän säärien etuosat kipuilla, mietin jo silloin että mitähän tästä tulee. Mutta pakko oli kiihdyttää askelta... Sääriä poltti ja juili, mutta päätin olla välittämättä niistä. Edellisestä juoksusta on niin monta kuukautta aikaa, ettei se mikään ihme ole, etteivät jalat kestä iskutusta. Juoksu tuntui kulmikkaalta ja kömpelöltä, mutta en hengästynyt. Yritin höllätä tahtia ja rentouttaa menoa, mutta se vain kiihtyi. 2,5 kilometrin kohdalla tunsin alaselässä pienet vihlaisut, jonka jälkeen vasen reisi meni hetkellisesti kananlihalle. Jatkoin juoksua, enkä tuntenut mitään huolestuttavaa ilmassa. Sääretkään eivät enää kipuilleet. Todennäköisesti si nivel meni pois paikoiltaan ja siitä se hetkellinen kipu ja vilunväreet.

3,5 kilometrin kohdalla meni baana peilikirkkaalle jäälle ja lopetin juoksemisen ja käppäilin kotiin. En hirmuisesti hengästynyt lenkillä, eikä minulle tullut myöskään hiki. Jännittyneenä aloin tarkastella gepsistä että mikä oli juoksuvauhti, veikkasin sitä noin 6:45/km korville. Järkytyin..... 6:20/km!!!!!! WHAAAAAAT!!!!???? Aivan uskomatonta, että pystyin tollasta vauhtia juoksemaan ilman sen kummempia sydämentykyttelyjä tällaisen tauon jälkeen! Harmi että en syökevyötä viritellyt lenkille, olis ollu mielenkiintoista nähdä mitä se olisi kertonut.

Sitten jännättiin että mitkä tulee olemaan lenkin jälkimainingit. Seuraavana yönä vasen pohje kramppasi jatkuvasti, todella kovaa. Hyvä kun maanantaina pystyi jalalle astumaan. Muuten ei mitään huolestuttavaa... Nyt venaillaan että pohkeen kipu hellittää ja sitten taas uudelleen menox. Sitä ennen ajattelin kyllä käydä ostamassa jotkut supervaimennetut menomonot alle.

Mutta kyllä hymyilyttää. Asioita on selvästi tehty kaikkien näiden kuukausien aikana oikein, vaikka kestävyysliikunnat ovatkin olleet pelkkää kävelyä. Salitreenit toimivat ja tulosta tulee edelleen. Tänään päästiin jo yhden jalan kyykkyihin käsiksi. Nyt vaan hartaasti toivon, että tämä suunta saisi jatkua, vihdoin ja viimein. Ei enää suuria takapakkeja minulle, pliiiiiiiis!

HuhHuh

Viimeiset viikot ovat olleet yhdellä sanalla kuvattuna RASKAAT. Töissä on kivaa, mutta selkä ei tykkää yhtään. Viime viikolla sitten sanoin pomolle, että nyt riittää, siirtäkää minut toiselle osastolle. Tänään menin hakemaan työterveyslääkäriltä saikkua loppulistan ajaksi ja siitähän se ilo taas syttyi tähän naistenpäivään. Lääkäri ei millään tahtonut ymmärtää, että miten niin minun selkäni tilanne on mennyt huonommaksi, kun hänen silmissään tilanteeni on parempi. Joo, viimeksi kun hän minut näki, oli minulla noidannuoli selkäfileissä. Hän ei ymmärtänyt että miten työnteko lasten osastolla voi olla raskasta. Ei ymmärtänyt että miksi kyykistyessä en tunne kipua, mutta lattiatasolla työskennellessä selkäni menee jumiin. Ei hyvää päivää! Kaiken kruunasi se, että tyyppi vielä myönti, ettei hän tiedä yhtään millaisella osastolla minä työskentelen ja millaista se työnteko siellä on.... niinpä niin!

Ensimmäistä kertaa minulta meni lääkärissä hermo. Korotin ääntäni ja kiroilin. Lopulta sain 12 pvää saikkua. Mutta mitään kommenttia ei tullut siitä, että hermo-oireet ovat lisääntyneet ja vaihtaneet paikkaa, lisäksi nykyään oireilee myös oikea jalka, ei pelkästään vasen. Tämä ei lääkäriä siis kinnostanut. Ja minä olen nyt aivan SAATANAN vihainen. En jaksa enää tätä jonninjoutavaa pelleilyä. Ihan kun huvikseni hakisin saikkua häneltä. Ihan kuin tää saikkuilu ois miusta jotenki kivaa, voin kertoa teille salaisuuden: tämä on helvetin tylsää, kuluttavaa ja ihan perseestä muutenkin. NIH! PT ja hieroja ovat molemmat sitä mieltä, että selästä pitäs saada uudet kuvat, sen verran paljon on nyt uutta oireilua, mutta sanoppas se tuolle nuorelle lääkärin tekeleelle.

Illalla pitkälle kävelylenkille, jospas se pahin ärsytys sinne jäisi ja elämä ois taas laiffii :) onneks on kaikkee kivaa tiedossa.

Tulos tai ulos

Vaikka hermosäryt ovat tulleet taas takaisin, niin salitreenien tuloksia katsellessa ei voi muuta kuin hymyillä.

Keskiviikkona tehtiin ekaa kertaa etukyykkyjä! Wohoo! Fiilis oli vahvaakin vahvempi. Uskomattoman rankka liike se kyllä tämmöselle heikkoselkäselle akalle on, mutta se otettiinkin just siks ohjelmaan mukaan. Tein liikettä siis nyt ekaa kertaa ikinä. Ensin treenattiin kepillä, sitten otettiin pieni 10 kg tanko, seuraavaks 12,5kg tanko, sitten 15 kg pikkutanko ja lopuks 20 kg isojen tyttöjen tanko. Harppaus 15 kilosta 20 todellakin tuntui, sen huomasi miten homma iski suoraan selkälihoihin. Jalathan tuon liikkeen ja painon kestää hyvinkin, niille ei vielä paljoo töitä tullut, mutta selälle sitäkin enemmän. kyykyn syvyys jäi huomattavan vajaaksi siitä mihin pystyn. Mutta aivan uskomatonta että mie pystyin tuohon. Vajaa 2 kk sitten kun salihommat leikkauksen jälkeen alotettiin, miun jalat kramppas pelkistä kehonpainolla tehdyistä kyykyistä, jotta kyllä ollaan otettu iso askel eteenpäin.

Muokattiin treeniohjelmaa muiltakin osin sellaiseksi, että se ottaa nyt enemmän keskikroppaan. Ja eilen olikin pitkästä aikaa lihakset pelkkää tutisevaa hyytelöä. Mahtavaa saada tämmönen fiilis, etenkin kun mieli tekisi tehdä pitkiä uuvuttavia juoksu- ja pyörälenkkejä, niin tää tuli kyllä ihan oikeeseen aikaan. Oli kyllä hyvä veto palkata pt tähän kuntoutukseen mukaan. Näitten takapakkien ansiosta olisin yksin puuhastellessani sortunut viimeviikkoina joko a)heittämään hanskat tiskiin tai b)lyömään kaasun pohjaan ja pakottanut itteni suorituksiin, joita ei vielä kannata tehdä. Oon niin joko-tai ihminen, että sen takia ollaan usein lyöty päätä seinään. Mutta onneksi sitä jo itse tiedostaa nuo toimintamallinsa, niin josko ei jatkossakaan tulisi ihan kauheita yli- tai alilyöntejä.

Kuntoutuksen tulokset kuitenkin mitataan miun kohdalla salin sijaan työmaalla. Viikonloppuna joudun semmoseen rääkkiin, että kyllä jännittää jo valmiiksi. Kolme työvuoroa edessä, ilta-ilta-aamu. Jos maanantaina vielä töihin kykenen ja niistä kunnialla selviän, niin sitten juodaan mitalikahvit kunnon röplyymunkin kera! Töissä jos missä testataan keskikropan kunto. Paljon staattisia pitoja, alaselälle tiukkoja venytyksiä, epäergonomisia liikkeitä ja asentoja, joka päivä 8 tunnin verran. Jaiks! Entäpäs jos työnteko ei sujukaan? Siinä sitä sitten ollaankin, en tiedä, todennäköisin vaihtoehto on, että minut siirretään jonnekin muualle töihin, mitä en halua tapahtuvan. Korkeet on panokset, tulos tai ulos.

Hetken tie on kevyt kulkea

Ees taas, ees taas, semmosta venklaamista on tän selän kuntoutus. Pääasiassa tämä uusi vuosi on sujunut selän osalta ihan huipusti. Edistystä on tullut todella paljon ja oon saanut olla yhtä hymyä. Mutta kun mennään eteenpäin niin jossain vaiheessa tullaan taas taaksepäin. Iso takapakki otettiin tässä vastikään.

Päivänä eräänä kikkailin jalkapallolla sisätiloissa. Joka kerta kun oikea kantapää osui lattiaan, tuli alaselkään kipua. Heti oli kaikki ajatukset kohdistettu siihen, ei kai taas! No en antanut mielen synkistyä ja läksin seuraavana päivänä talvirasteille, kauden eka suunnistus, JEE! Rastit löytyi hyvin vaikka unohdin otsalampun kotiin. Menin reitin reippaasti kävellen, mutta testasin yhden 300metrin pätkän verran "juoksua". Sehän sujui ihan mukavasti, eikä mitään ylimääräisiä fiiliksiä tullut. Illalla toki kroppaan löi sähköiskuja normaalia enemmän, mutta se oli odotettavissakin.

Päivä tämän jälkeen tullessani kotiin kävelylenkiltä, astuin rappuselle ja sillä sekunnilla tuntui että takareiteen kasvoi jälleen aurauskeppi (vastaavan tapahtuman koin viime juhannuksena mökillä, silloin ns. keppi kulki nilkasta pakaraan). Fak, fak, fak, fak. Ei vaikuttanut hyvältä. Pari päivää tästä kävin salilla, muuten homma sujui, mutta sellaisessa vinossa maastaveto liikkessä takareisi kramppasi. Ei hyvä ollenkaan. Tämän jälkeen takareisi on krampannut hyvää huomenta liikkeessä ja esim salilla kun korjasin asentoa tehdessäni ranskalaista punnerrusta käsipainoilla! kramppas niin pahasti, että teki mieli huutaa. Vasemman jalan askel on lyhentynyt ja kipua on kokoajan.Myös alaselkä on turvoksissa ja leikkausalueelta selkä on hieman normaalia arempi.

Kovin on siis samanlaisia oireita mitä viime kesänä ja syksynä. Söin buranaa ja panadolia, haudoin selkää ja takareitta kylmällä ja pidin mielialaa positiivisena. Se mikä ei tapa, se vahvistakoot! Nyt maanantaina lopetin särkylääkkeiden syömisen ja sieltähän ne takareiden viiltelyt ja polttelut taas alkoi. Salilla kyllä kulki edelleen ihan mukavasti, tosin pitkästä aikaa veti koko kropan jumiin treeneistä.

Tänään tuli synkkä hetki. Ulkona paistaa aurinko ja ihmiset pääasiassa ovat yhtä hymyä kun kevät tekee tuloaan, paitsi minä. Miule iski hirveen vahvasti kaipuu pyöräilemään, läskillä metsään! Sitten viellä ryvetin itteäni enmmän ja aloin ajatella, että millaselta tämmösinä päivinä tuntui käydä juoksemassa. Vaikka oon oppinut tykkämään salitreeneistä, niin kyllä mie vaan sytyn juostessa ihan eritavoin. Se on se juttu nro 1. Ärsytti ja vitutti. Tulin kotiin ja totesin, että nyt pitää ottaa itteensä niskasta kiinni, se mikä on mennyttä on mennyttä, en välttis saa sitä ikinä takas, mutta sitä ei nyt pidä ajatella ja surkutella. Kyllä se elämä antaa kun vaan uskaltaa ottaa vastaan!

Takaisin töihin

 

Vihdoin koitti se päivä, kun meikäläinen asteli työmaalle. Kylläpä jännitti. Paitsi se, että palaat töihin 5kk tauon jälkeen, niin siinä rytäkässä vaihtui myös osasto. Ja kyllä, oli rankka iltavuoro eilen. Kaikki tuntui kropassa, enemmän ja vähemmän. Työnantajan tarjoama "kevennetty" työ, ei todellakaan sitä ole, sen kyllä tiesin jo ennakkoonkin, mutta silti se vähän yllätti.

Seuraavan kerran menen töihin vasta vajaan kolmen viikon kuluttua, että palautumisaikaa on, mutta sitten pitääkin rykäistä putkeen kolme vuoroa. Voin kertoa, että ei tule olemaan helppoa. Selkä itessään kesti hyvin, ei tullut ylimääräisiä hermosärkyjä. Mutta kun pääsin kotiin, ou tsiisus, olin ihan kuollut. Yhtä äkkiä vain vomat loppuivat. Selkä oli niin väsynyt, että en meinannut kyetä syömään istuen iltapalaa! Huh huh. Viimeksi olen ollut tuollaisessa ryytyneessä kunnossa vuosia sitten kun vedin läpi elämäni ensimmäisen Tahko MTB:n, silloin oksentelin koko seuraavan yön ja selkä oli ihan poikki.

Tämä aamu alkoi onneksi ilman sen kummempia kipuja. Vähän vasenta koipea juilii, mutta ei mitenkään merkittävästi. Menee tää seuraava vuorokausi kyllä ihan vaan lukisti ottaessa, en aijo tehdä mitään. Keskiviikkona sitten olisikin tiedossa rääkkiä salilla.

Miula on unelma

Viime kesänä kieriskelin kipuhorkassa vanhempieni olohuoneen lattialla keskellä yötä. Televisiossa oli menossa Jukolan yö. Se on ollu meidän perheessä aina sellainen urheilutapahtuma, jota on seurattu. Lapsuudessa legendaarisesti radion välityksellä. Nyt itkua pidätellen ja hampaita yhteen purren piehtaroin milloin missäkin asennossa ja päätin, että mie juoksen ens vuonna Jukolassa! Siitäpä sitten lähti facebookkiin kipuhorkkaisen naisen päivitys: "Jos Joensuu Jukolaan viestijoukkue kasaan saadaan, niin mie vaikka lupaan juosta pitkän yön osuuden". Eihän siinä montaa hetkeä mennyt kun meillä oli tiimi kasassa!

Kun pt:n kanssa alettiin touhuumaan salilla, oli ensimmäinen kysymys oikeestaan se, että onko miula millasia tavotteita. Olihan minulla, Juosta Jukolan viestissä. Onneksi joukkueeseen on saatu sen verran menohaluja omaavia immeisiä, että osuuteni olisi joko 4 tai 5. Ja tällä ajatuksella sitä on sitten tehty duunia.

Kieltämättä projekti on ollut melkoisessa vastatuulessa, mutta viime viikkoina on tullut todella vahva fiilis, että ennen kuin lumet sulaa niin mie vielä juoksen! Ja jos mie juoksen, niin mie kyllä myös sitten suunnistan! Maanantaina saatiin salitreenit jo kohdistettua entistä enemmän tuonne alaselkään, ja sehän kesti sen rääkin. Ei mitään hirmusia hermosärky fiilareita. Tänään hieroja totesikin, että tää miun selkähän alkaa jo näyttää ihan ihmisen selältä. Ja saatiinpa huomata semmonenkin ihme, että ne on nykyään hartia-lapa linjastolla ne suurimmat jumit ja kivut. JES!

Entäpäs jos otetaan taas takapakkia ja Jukolaan ei olekaan asiaa? Sitten se on niin. Niin paljon on vastoinkäymisiä ollut viimevuosina, että eipä tämän projektin kariutuminen hetkauttaisi. Toki se varmasti kirvelisi sielussa, mutta jos asiat niin menevät, niin sitten ne menevät. Tällä hetkellä oon vain yks happy face kadulla kun lähden salilta kotiin, homma sujuu ja sormillakaan ei ole lattian pintaan matkaa enää kuin
 25 senttiä *wirn*

Jumankekkana miula on hyvä fiilis tästä kaikesta JUST NYT!

Kaks eteen, yks taa

 

Viimeiset kuukaudet miun kuntoutuminen on ollut sellaista ees-taas junnaamista. Ensiksi tuntuu ettei mitään tapahdu ja sitten kerta rytinällä otetaan isoja harppauksia eteenpäin. Sitten taas jumitaan ja joko tullaan samalla rytinällä tai pikkuhiljaa lipsutellen askel taaksepäin. Nyt on menossa taas vaihe ryminällä eteen päin. Se on samalla todella pelottavaa ja sitten kuitenkin aivan mahtavaa.

Salilla käynnit ovat alkaneet tuottaa tulosta ja kroppa alkaa pikkuhiljaa herätä koomastaan. Liikkuvuutta tulee kokoajan vähän lisää, tosin melko tönkköä tää meno silti on. Salitreeneissä painoja lisäillään jatkuvasti ja ohjelmaa muokkaillaan aste asteelta vähän vaativammaksi. Oikeestaan melko jännää mennä aina salille, ikinä en tiedä mitä pt keksii tehdä toisin. Fiilis oli tämänkin päivän treenin jälkeen aivan huikee, selkä kestää vaikkas mitä. Kyykyt menee puhtaasti ja mavettaa voi jopa pienellä painollakin.

Tää vaihe on sellainen, että jos yksin treenailisin, niin en todellakaan malttaisi nyt mieltäni. Siksi onkin hyvä, että salilla on seurana tyyppi joka päättää mitä tehdään, miten tehdään ja miten paljon tehdään. Toki suurin vastuu on ihan itsellään, pitää pystyä sanomaan ja lopettamaan jos paikat ei kestäkään, mutta kyllä se vaan helpottaa kun vieressä on joku tarkkailemassa liikkeiden puhtautta ja tarvittaessa vaatii puristamaan vielä vähän tiukempaa ja kyselee jatkuvasti fiiliksiä. Olo on siis salilla melkoisen turvallinen.

Tänään tuli ensimmäistä kertaa fiilis, että tekis mieli lähtee kokeilemaan juoksemista. Joo, ei vielä nyt kuitenkaan, mutta jo pelkästään tää juoksemisen HIMO on melko tyydyttävä olotila. Samoin olen alkanut vilkuilla kateellisena läskipyöräni perään kun mieheni on käynyt sitä ulkoiluttamassa. Nämä on oikeasti hyviä merkkejä, moneen kuukauteen kun en ole halunnut edes kuulla mitään pyöräilystä tai juoksemisesta. Muistissa kuitenkin on vielä erittäin tuoreena viime syksyn tapahtumat. Mahtava fiilis kun kaksi loistavaa viikkoa oli takana, innokkaana pyöräilee ja seuraavana päivänä kräks-boom-bäng salilla. Juu, ei kiitos enää toistamiseen.

Teippaukset testissä JUST NYT. Ainakin veri kiertää.

Kaikesta positiivisesta huolimatta selkä on kuitenkin tosi herkässä tilassa vielä. Eilen iski kipupistoksen pariksi tunniksi oikeelle puolelle lannerangan sivuun. En ole varma mikä sen aiheutti, ilmeisesti housujen pukeminen. Ja kun työfyssari testaili jalkojen liikkuvuuksia, iski se tuttu kokovartalosuojakramppi päälle. Joten suuriin juhliin ei vielä ole aihetta. Töihin palaan reilun viikon päästä ja voin sanoa että kyllä jännittää. Minun työtä ei kuitenkaan pysty tekemään täysin ergonomisesti ikinä ja aina voi tulla pieniä yllätyksiä. Nyt tulee kuluneeksi miltei 5kk edellisestä työvuorosta ja tän kaiken päälle vaihdan vielä osastoa. Joten tarkkana saan töissä olla. Onneksi työt aloitan kuitenkin reilusti työaikaa keventäen, vaan 3 päivää töitä ja neljä vapaata / viikko.

Mutta kyllä mie vaan oon niin onnellinen nyt!

work-work-work

Kohta yhdeksän viikkoa leikkauksesta! Vielä kolme viikkoa sitten selkä oli totaalisen jumissa, sitä kiristi lantio-vyötärö alueelta todella paljon, niiku olis korsetti omasta takaa ja toinen kiristysalue kulki tuossa lapaluiden puolessavälissä. Tuntui kuin iho repeytyisi kun selkä pyöristyi. Tuli kuitenkin lupa liikkua normisti ja käydä hierojalla. Heti ekana hierojalle, sitten hiihtämään! Siinä oli miun metodit. Salilla pt tsekkasi, että mitä voitas tulevaan saliohjelmaan tyrkätä liikkeiks. Ja tulostahan alkoi tulla ihan kohinalla, vaikka liikkuminen oli todella vähäistä edelleen, eikä voida millään asteella puhua hikijumpasta, mutta selkä alkoi antaa periksi liikkeelle.

Kotona keskityn muutamiin fyssareiden ohjaamiin kuntoutusliikkeisiin: hermon liu'utus, selän pyöristystä parilla liikkeellä, syviä vatsoja, venytyksiä sen mukaan mihin pystyy ja kykenee, tärkeimpinä reiskat ja pohkeet. Venytykset teen lähinnä pumppaavina, en pitkinä syvinä liikkeinä. Sitten minä kävelen... voe vitalis mie kävelen. Kävelen sauvojen kanssa ja ilman, vähän kovempaa ja rauhallisempaa, maantiellä ja metässä. Ladut on olleet nyt vähän heikossa kunnossa, mutta eiköhän tuota pian taas lähdetä sinne huhkimaan, ajatuksena ottaa vapari haltuun.

Ennen vuoden vaihtumista tehtiin sitten eka treeni salilla. Kyykyt vedetään pääasiassa kehon painolla ja voi helvetti miten reiskat tuuttas ittensä jumiin. Huh hei! Pystyn kyykkäämään ihan syvään, se aiheuttaa pientä venytystä alaselkään, ei muuta. Kyykätessä kuitenkin huomaa, että omaa kroppaansa ei tunne niin kuin ennen, todella tarkkaan joutuu keskittymään tekemisiinsä, ettei käy kömmähdyksiä. Ohjelmassa on myös pakaran rääkkäystä, mikä on sikäli mielenkiintoista, että en oikein tunnu löytävän koko saatanan lihasta, miten se on niin vaikeeta? Sitten yläkropalle punnerrusta, vipunostoo jne. Reenin loppu kruunataan kuolleella koiralla, ihan kaikkien aikojen vittumaisin liike (ennen se oli mave). Ekan kerran jälkeen kroppa oli kuollut, se tärisi ja tutisi ja kipuili, mutta minä nautin! Pitkästä aikaa fyysistä rasitusta. On se vaan mukavampaa täristä väsymyksestä kuin kivusta.

Toisen hierontakerran ja akupunktion (miun luottohieroja on myös akupunktio-osaaja) jälkeen hermosäryt jäivät totaalisesti taka-alalle elämässä. Kyllä se välillä vielä muistutti olemasta olostaan, mutta ei mitään pitkäkestoisia tuntemuksia eikä lääkepurikilla juoksemista, jeeeee! Ekalla salikerralla jalkateräkin heräs henkiin, sehän on ollut sellainen "huonosti puudutettu" jo monen monta kuukautta, nyt sitä alkoi pistellä. Ihan jännityksellä odotin, että oliko se hyvä vai huono juttu, mutta kyllä se tais hyväksi osottautua. Oon jo pitempään aatellu, että näinköhän tuo jalkaterän tunnottomuus tulee miule jäämään loppuiän vaivaksi, mutta nyt näyttää sille, että sehän saattaa jopa toipua.

Tietenkään suuntaus ei sitten kestänyt tämmösenä kovinkaan kauaa. Vaan vuoden 2017 ensimmäisenä päivänä klo 00.01, KYLLÄ minuutti vuoden vaihtumisen jälkeen, istahdin sängylle ja nostin läppärin syliin, joka oli siis siinä sängyllä minun vieressä, tuli siis tehtyä pieni kiertoliike ja kappas vain, selkä jumahti. Laskin läppärin lattialle ja totesin, että joo noidannuoli tähän kaiken muun päälle. Jippii. Nyt nää vuoden ekat päivät on siis menneet taas extra rauhallisesti. Kävelyä vain ja lämpöhoitoo ja muutamia pillereitä miun isosta lääkevalikoimasta. Huomiset salitreenit on peruttu (piti sillon kattoo kaksjakosen toinen ohjelma). Torstaina pitäs lääkärin päättää että palaanko töihin, olin ihan varma että pääsen viimein takasi töihin, mutta nyt oon ite sitä mieltä, että ei vielä. Jos näin helposti jumahtaa selkä, niin ei tule kyllä töissä kestämään vielä mitään. Pöh.

Mutta näin, rauhallisesti lähdetään liikkeelle ja toivotaan että toi lumbago nyt hellittäs nopeesti. Ehkä vaikeinta on pitää ajatus tekemisessään, sen huomaa heti jos vähänkin huomio karkaa omasta itsestään. Lantion seudun hallinta on jumalattoman vaikeeta välillä. Myös yläkroppa on sen verran kireenä, ettei liikeradat ole lähellekään puhtaat. Töitä tässä riittää ihan koko täksi vuodeksi. Mieli on kuitenkin hyvä ja toivotaan, että se auttas toipumisessakin.

Löydä oma Gurusi

Kun kroppa kremppaa ja omat keinot eivät tuota tulosta, on aika kääntyä ammattilaisten puoleen. Mutta miten ihmeessä löytää se oikea hieroja tai fyssari, joka ratkaisee just siun ongelmat? Tylsääkin tylsempi vastaus tulee tässä: kokeilemalla.

Tässä vuosien varrella on tullut törmättyä monenlaisiin hierojiin ja fyssareihin. Mutta se päivä kun löysin oman guruni, se oli jotain maagista, kuin rakkautta ensikosketuksella. Olin niin fiiliksissä tuosta löydöstäni, että hehkutin sitä myös facessa ja johan alkoi sadella kysymyksiä, että kuka tämä tyyppi on jolla kävin jne. Nyt ajattelin tehdä pientä listausta omista kokemuksistani, että mistä sen tietää kuka on just se siun gurusi ja miten hänet voisi ehkä löytää (tätä kirjoittaessa ajattelen lähinnä hierontaa ja manuaalista fysioterapiaa en niinkään toiminnallista kuntoutusta).

 Puskaradio toimii aina. Etsintä kannattaa siis aloittaa kyselemällä, mutta tässäkin on hyvä muistaa pari seikkaa, joihin olen itse törmännyt. Moni hehkuttaa omaa hierojaansa tai fyssariaan, mutta sitten kun kysyt, että kenellä muilla tuo ihminen on käynyt, niin vastaus on, että ei kellään muulla, jep jep. Jos olet käynyt vain yhdellä hierojalla, niin millä kokemuksella voit väittää, häntä parhaaksi mahdolliseksi? Se on sama kun käyt koeajamassa autoa. Jos et ole ikinä ajanut millään autolla, niin kyllä se ladakin varmasti ihan mukavalta tuntuu, tai sitten ei. Kannattaa myös kysellä enemmän, että mitä vaivoja on käynyt hoidattamassa ja mitä niiden eteen on tehty. Jos suosittelijan suurin ongelma on toimistotyössä kipeytyvät niskat -> ei tämä anna vielä takeita että sama ammattilainen osaisi auttaa sinua esimerkiksi polviongemien kanssa. Toinen on sitten nämä innokkaat "serkkupojan" suosittelijat jne, itse suhtaudun kovin varoen näihin suosituksiin, se ei riitä että tyyppi on jonkun sukulainen, sori.

Seuraava hyvä mittari on tyypin työvuodet. Niin se vaan on, että työ tekee mestarin. Siinä todellakin on eroa, että onko tyyppi ollu hommassa mukana 2 vuotta vaiko 20. Jonkinlaisena mittarina toiset pitää myös sitä, miten nopeasti kyseiselle ammattilaiselle saa ajan. Fakta: moni vakiasiakkaista varaa heti uuden ajan, eli kalenteri saattaa olla täyttynyt jo kuukaudenkin päähän, MUTTA ajan voi silti saada vaikka samalle päivälle, koska samaisesta syystä tulee usein peruutuksia, kuka sitä tietää onko kuukauden päästä  sairaana tai tuleeko vaikka joku työeste... eli se että pääset hierojalle heti, ei tarkoita että hän olisi huono, mutta jos aikasi menee vaikka parin viikon päähän -> tämä voi kertoa että hänellä on suht iso vakioasiakas piiri ja näin ollen myös tyytyväisiä asiakkaita.

Erityisesti huomioitava juttu on se, että  mikä sopii minulle ei välttämättä sovi sinulle. Ja tämähän tarkoittaa sitten vain sitä, että on kokeiltava. Ja nyt voin kertoa, että kun löydät juuuuuuri sen oikean tyypin huoltamaan sinun kroppaasi, niin sinä kyllä huomaat sen. Esimerkiksi omalla kohdallani eräs hieroja suorastaan murjoi kaikin voimin jalkojani auki. Ja minä todella luulin, että sen homman tulee sattua niin saatanasti. Lopputulos oli se, että meikäläisen kroppa reagoi hierontaan jumiutumalla entisestään. Kävin ko fyssarilla viitisen kertaa, tulosta ei tullut, eikä tyyppi osannut muuttaa tekniikkaansa, se oli aina sitä samaa jyystämistä, eikä hän oikein osannut edes arvella mistä ongelmani olisivat voineet johtua. Seuraavan tyypin otteet oli jo lähempänä sitä mitä kroppani kaipaa, mutta jotain siitä puuttui. Mutta edelleenkin muistan kristallin kirkkaana sen hetken kun ne oikeet kädet koskivat ihoani. En usko rakkauteen ensisilmäyksellä, mutta uskon, että oman luottohierojan voi löytää ensi kosketuksella. Kyllä kroppa tietää mistä se tykkää!

Hyvä ammattilainen kyselee ja kuuntelee mikä sinun ongelmasi on. Hän tutkii kroppasi niin käsillään kuin myös katseellaan. Taitava näppinen kaveri löytää ne sinun jumisi, vaikka et hirveästi edes kerro missä niitä on, ja hän myös löytää ne jumit, joista et itse ole tiennyt mitään. Minä hyvin harvoin kerron sen enempiä, että miten kipeetä esim hieronta tekee, olen huomannut että luottohierojani tietää rajani, joskus jopa paremmin mitä minä itse. Kokenut ammattilainen, myös kertoo/ohjaa/opettaa asioita sinulle sinun kropastasi. Hän kertoo mistä olet jumissa, mitkä nivelet ovat löysät, onko lantiosi kiero jne jne ja hän myös kertoo, että mikä kaikki vaikuttaa mihinkin. Hän osaa myös kertoa mitä sinun kannattaisi tehdä itse kehosi hyväksi tai mitä sinun ei missään nimessä kannata tehdä. Kun olet taitavan ammattilaisen käsittelyssä, opit joka kerta jotain itsestäsi ja kehostasi. Ja jos palaat tämän kaverin luo kerta toisensa jälkeen, huomaat, että käsittely ei ole aina samanlainen, hän muuttaa tekniikkaansa jos näkee että sille tarvetta on. Hän ei myöskään rutiininomaisesti hiero koko kroppaa (ellet sitten toivo juuri sitä), jos hän näkee, ettei käsittelylle tarvetta ole, vaan hän keskittyy silloin enemmän suurempiin ongelmakohtiin. Ja mitä paremmin hän oppii kehosi tuntemaan, sen paremmin hän osaa kertoa ollaanko tehty oikeita asioita. Ammattilainen ei myöskään kehoita sinua tulemaan uuteen käsittelyyn heti ensi viikolla, jos hän näkee, ettei siihen ole tarvetta!

Ja kuten kaikissa ihmissuhteissa, jos kemiat ei natsaa niin ne ei vain natsaa! Hieronta ja fysioterapia ovat mielestäni melko intiimejä hetkiä, niitä ei voi verrata esim lääkärissä käyntiin. Toinen ihminen tulee todella lähelle sinua kosketuksen kautta ja sillä on väliä että miten sen tekee. Tilanteen voi joko pilata tai pelastaa hyvinkin pienillä asioilla, vaikka sillä mitä on syönyt lounaaksi. Jos asiakas kokee kyseisen ihmisen toiminnan epämukavaksi, on se sitä alusta loppuun ja vaikka tyyppi tekisi työnsä kuinka taitavasti ei sillä loppupelissä ole enää merkitystä.

Suuri vaikutus on myös sillä miten itse toimit noissa tilanteissa. Esim jätätkö käymättä vessassa ennen hierontaa -> pienikin virtsahätä vie rentoutta kropastasi pois. Millaiset rintsikat puet päälle -> ne tiukat juoksuliivit saattaa olla toiselle osapuolelle hieman hankalat saada hieronnan päätteeksi kiinni. Jos sinua vaivaa ajatus säärikarvoistasi, niin ajele ne edellisenä päivänä niin ei tarvitse siinä hierontapöydällä miettiä että mitähän se mahtaa ajatella niistä (hyvin todennäköisesti ei ajattele yhtään mitään).  Eli sinun on osattava myös itse tehdä olosi hyväksi. Kannattaa muistaa, että ihminen se on se ammattilainenkin ja hei, ne on nähneet uransa aikana vaikka mitä.

Ugh, tällainen pintaraapaisu tällä erää... seuraavalla kerralla ajattelin vähän avata, että missään mennään omien treenien suhteen :) Nyt oikein ihanata vuoden vaihtumista kaikille!Jos ammutte raketteja niin tehkää se turvallisuutta vaalien!

Hyvät vibat luonnosta

Moni on kysellyt näiden kuukausien aikana, että miten miun pää on kestänyt tätä elämää. Hyvä kysymys, vastaus riippuu niin päivästä. Mutta pääasiassa miula on hyvä fiilis.  Miula on ollut niin paljon aikaa ajatella asioita, kuunnella ja katsella, että sen valossa nää pitkät sairaslomaviikot ovat olleet yksi seikkailu oman mielen sopukkaan.

Viime kesälle olin suunnitellut vaikka mitä kivaa. Ekana oli se slovenian reissu joka toteutui, sitten olin suunnitellut pitkää patikkaretkeä (ei onnistunut), ajattelin aloittaa suunnistamisen ihan "tosissaan" (pääsin kolmesti metsään), ajattelin viettää yhden yön pyöräillen (joo, ajatukseksi jäi), piti osallistua snowflakes seikkailuun (jouduin perumaan), sain paikan vaarojen maralle (joo, tääkin paikka myytiin, kiitos vaan ostajalle), lasten kanssa lomareissu jonnekin (joo ei lähetty, en voinu istuu autossa) jne jne. KAIKKI mitä olin suunnitellut, ei toteutunut. Vitutti, oikeasti, vitutti. Sen jälkeen kun vaarojen paikan myin pois, jostain tuli helpotus.

Aloin hakemaan hyvää fiilistä luonnosta, siellä missä juoksen ja pyöräilen, sielä voi myös hei kävellä, kuunnella, katsella ja tuntea! Ikävä oli (ja on edelleen) sitä fiilistä kun syke nousee ja tulee hiki (nykyään hiki tulee vain jos on liikaa päällä). Mutta kun katseen nostaa taivaalle, ei voi kuin vain kiittää onneaan, että saa nähdä kaiken sen kauneuden. Kun aurinko heittää lämpöiset säteet poskelle, oi että, se on nannaa. Silmät ovat alkaneet löytää pikkulintuja ja oravia joka puolelta, hei täällä ei ollakaan yksin! Eläinten elämää on kiva seurata. Viime syksynä läheisellä lammella majaili useita joutsenia. Päivittäin kävelin siitä ohitse ja seurasin niiden elämää ja poikasten kasvua. Parhaimmillaan niitä oli joku 15 siellä. Kun säät alkoivat viiletä ja ensimmäiset lumet satoivat maahan minua ihan jännitti, että joko ne ovat muuttaneet pois. Itseasiassa taisi käydä niin, että muuttopäivä tapahtui minun leikkauksen aikoihin.

Tämä terveydellinen tilanteeni sysäisi minut liikkumaan luonnossa myös ei niin hyvinä ja kauniina päivinä, koska pää ei kestä olla 24/7 kotona ja kroppa vaatii liikettä. Minä olen lenkkeillyt niin vesi kuin räntäsateessa. Viimassa ja tuiskussa. Joka kerta olen siitä nauttinut. Kun varusteet on hyvät, voi keskittyä itse vain nautiskelemaan. Välillä kuljen kuulokkeet korvilla, välillä taas haluan kuunnella ympäristön ääniä. Ehkä mahtavimpia kuulomuistoja viime kesältä olivat ne kerrat kun kuulin taivaalta matalan humahtelevan äänen ja kohta useampi joutsen lenti matalalta ylitse, wau.

Edellis talvena aloitin lintujen ruokinnan tässä kotipihassamme. Hitsi se on hauskaa hommaa. Seurata mitkä ruuat noille tipusille millonkin kelpaa. Uuden lajin bongaus tuo itselleen mahtavan mielen. Entäs se ärsytys kun punatulkut ruokailevat korttelin päässä, mutta minun lauta ei kelpaa, olkaatte oloisanne! Tänä talvena on myös ruokintapiste pystyssä, mutta bongailut ovat jääneet vielä vähälle kun bongauspaikka on turhan viistossa linjassa, käy liikaa selkään vielä tuo homma. Myös nämä meidän pihaoravat ovat vekkuleja tyyppejä kerrassaan, niiden leikkiä ja touhuja on piristävä seurata.

Tänä talvena olen jo päässyt kolmesti hiihtämään (ette uskokaan miten mahtavaa se on näitten pitkien kävelykilometrien jälkeen). Mistään hikiurheilusta ei edelleenkään ole kyse, mutta fiilistä se tuo mielen sopukkaan ja toivottua liikettä jumiutuneeseen selkään. Hiihtäminen on minulle lapsuudesta tuttu, rakas tapa nauttia luonnosta, erityisesti kun hiihdetään valaistujen latujen ulkopuolella, keskellä metsää. Olen alkanut haaveilla eräsuksista :). Hartaasti toivon, että sen verran hyvin kuntoutus alkaisi tuottaa tulosta, että pääsisin tänä talvena lumikenkäilemään, toki se vaatii myös enemmän lunta, viime päivinä on täällä idässä tullut vettä ja meidän korkeat nietokset ovat kokeneet suuren tiivistymisen ihmeen. Mutta oletteko koskaan huomioineet, miten metsä tuoksuu joka vuodenaikaan hieman erilaiselle? Paras tuoksu tulee havumetsässä helteellä, keho rauhoittuu heti, suupielet kohoaa ja mieleen tulvii muistoja lapsuudesta.

Geokätköily on myös hyvä porkkana lähteä ulos. Tämä harrastus on ollut minulla monta kuukautta tauolla (yllätys) kun en ole ollut kyvykäs rymyämään metsässä ja nuo kaupunkikätköt eivät niin polttele. Nyt olen kuitenkin alkanut katsella jotain kivaa trailia, jonka voisi esim juurikin hiihtäen tai kenkäillen tehdä. Ihmisellä pitää olla haaveita ja suunnitelmia ja minulla niitä edelleen on, isoja ja pieniä. Yksi iso haave on, että saisin kaivaa rakkaan läskipyöräni tallista ja ajaa sillä keväthangella. Aika näyttää. Tällä hetkellä en voi ajatella viettäväni tuntiakaan ajoasennossa ja luulen, että pyorän tärinä ei tee vielä hyvää selälle, se tuntuu "ottavan nokkiinsa" niin helposti.

Seuraavan kerran kun astut ulos kotiovesta, katso taivaalle ja tarkkaile sen värejä. Kiinnitä huomiota takin kaulukselle laskeutuneeseen lumihiutaleeseen tai ikkunaan piirtyneeseen kuuran kukkaan. Etsi läheisestä puusta pikkulintu tai vaihda pari sanaa pihaoravan kanssa (ne ihan oikeasti jää kuuntelemaan ja joskus jopa juttelevat takaisin). Parhaat mielenlääkkeet ja ilonlähteet eivät maksa mitään.

PreOp - Op - PostOp

Kun nyt pääsin kirjoittamisen makuun, niin käytetään uneton yö hyödyksi ja jatketaan tarinaani siitä mihin viimeksi jäätiin.

Syyskuussa 2016, sain diagnoosin M51.1 Prolapsus disci LV-SI, joka painaa vasenta SI-hermoa. Se oli sitä, mitä olin epäillytkin, mutta silti sen kuuleminen tuntui pettymykseltä. Tämän lisäksi L4-5 välissä on madaltumaa, välilevyssä pullistumaa ja sen ulkokehässä jonkinlainen vaurio, mutta ei paina hermokudosta. LV-SI välissä myös aktiiviseen rappeumaan liittyvää turvotusta. L2-3 välissä on nestelisää, joka voi viitata instabiliteettiin, ei kuitenkaan pullistumia tai stenoosia. L3-4 välissä myös nestelisää.

I feel ya, mr Suhonen

Jep jep. Tramalia kipuun, ei auttanut. Yöt menivät taas pari viikkoa melko heikosti. Jossain vaiheessa sitä aina heräsi jalan särkyyn, sentään kuitenkin nukuin edes jotenkin. Oikeastaan tuollainen 22-01 yöunet olivat ihan luksusta. Sitten valvottiin, odotettiin aamua, että pääsi kävelylle. Ainoat liikunnat oli kävelyä, vielä vähän kävelyä ja sen päälle vielä vähän kävelyä. Hermosärkyä kokoajan, lähinnä takareiden pakotusta, pakaran raastavaa repivää kipua ja välillä sähköiskuja varpaisiin ja joskus varpaisiin + alavatsalle yhtä aikaa. Kivut vaihtelivat useita kertoja päivässä. Jos aamulla heräsit ilman kipuja, oli illan tuskat vähän kirpakammat.

Hieronnassa kävin vielä kuukauden päivät, kunnes tuli aika kirurgille, silloin työterveyslääkäri kehoitti jättämään nuo käynnit pois. Asiat tuntuivat menevän eteenpäin rytinällä. En ollut vielä kirurgillakaan käynyt, kun sain jo ajan leikkaukseenkin! Siinä vaiheessa ajatukseni olivat enemmän kuin sekavat ja ihmettelin kovasti, että miksi on jo leikkuri varattu, vaikka lääkäri ei ole edes katsonut.

Kirurgi osottautui todella mukavaksi mieheksi, joka tuli siihen tulokseen, että pullistuma kannattaa leikata. Tässä vaiheessa akillesjänteen refleksi oli jo todella laiska, kun toinen jalka vispasi vilkkaasti jänteeseen napauttaessa, vasen vain vähän nyökähti kolmannella iskulla. Tämä lääkäri ei ollut leikkaava kirurgi, joten jännitystä lopullisesta leikkauspäätöksestä minulla riitti ihan leikkausaamuun asti. Ennen leikkausta hain välinevuokraamosta kyynärsauvat, koska tämmöinen ohjeistus tuli preoperatiivisessa haastattelussa. Haastattelun tehnyt sairaanhoitaja kertoi niin hyvin leikkauspäivän kulun, ettei epäselvyyksiä minulle jäänyt ja mieli oli sen puolesta rauhallinen.

Kasvot kohti valoa!

Seitsemän viikkoa tilanteen pahenemisesta koitti leikkauspäivä. Aamulla menin sairaalaan LEIKO yksikköön, siellä sairaanhoitaja otti minut vastaan. Vaihdoin sairaalan vaatteet päälle, labra kävi ottamassa viimeset kokeet ja sitten menin käytävälle toisten potilaiden joukkoon odottelemaan lääkäriä. Leikkava lääkäri kävi ennen ensimmäistä leikkaustaan statustamassa tilanteeni ja oli sitä mieltä että leikkaus tehdään. Lääkäri oli hyvin lepposa mies, totesi että olin loistava leikattava kun olen niin laiha :D Olin kolleegoiltani ja tutuilta lääkäreiltä yms kuullut hänen taidoistaan vain hyvää, siksi halusinkin juuri hänen leikkaavan selkäni ja toiveeni kuultiin. Fiilis oli hyvä ja ihmeen rauhallinen.

Puolisen tuntia ennen saliin siirtymistä sain diapamia ja tämä kyllä rauhoitti oloani entisestään. Lopulta leikkurin hoitajat tulivat hakemaan. Salissa köllähdin ensin normaalille sairaalasängylle, josta sitten siirtäisivät minut leikkauspöydälle. Anestesiahoitaja viritteli kanylin käteen ja kaikki seurantalaitteet ympäri kroppaa. Olen itse aikanaan tehnyt työharjoittelun salissa, joten kaikki oli sen puolesta tuttua, mutta on se vaan opettavaista olla itse potilaana. Salin henkilökunnasta minulla ei ole muuta kuin hyvää sanottavaa, siellä oli todella rento fiilis kun odoteltiin anstesialääkäriä. Lopulta lääkäri tuli ja alkoi laittaa lääkkeitä suoneen. Vähän väliä hän vilkuili minua, että olisinko jo unessa, en ollut. Taisin jo itse vähän turhautua tilanteeseen ja päätin, että en muuten perhana nukahda, hah, no nukahdin kuitenkin. Muistan kun silmien eteen tuli pimeys, ihan kuin olisi esirippu mennyt kiinni. Käsittääkseni ko leikkaus voidaan suorittaa myös puudutuksessa, mutta minut  siis nukutettiin.

Muistan nähneeni unta leikkauksen aikana, uni sijoittui tietenkin työmaalle :D Varsinaista herätystä en muista, mutta muistan kirkkaat valot katossa ja liikkuvan sängyn.  Samalla hoitaja puheli minulle "Hanna, yritähän nyt herätä, siula oli aika rankka herätys", ilmeisesti olen siis pistänyt hommassa hieman vastaan. Sitten on taas filmi katki. Muistan katsoneeni kelloa joskus puoli kahden aikaan. Kirurgi kävi heräämössä moikkaamassa ja kertoi leikkauksen sujuneen hyvin, muuten on hieman epäselvyyttä että mitä siinä juteltiin. Kaveri kävi kanssa kattomassa, en meinannut tunnistaa häntä. Palelti, sain lämpöpeittoa päälle, selkään kylmää, kipupiikkiä olkavarteen. Kolmelta tuli hoitaja hakemaan osastolle. Leikkurissa + heräämössä olin siis yhteensä vain 3,5 tuntia. Nopeeta toimintaa.

Osastolle päästessä olin hieman tuskainen ja hoitaja päätti antaa oxynormia. Sen kanssa kävi kuten kaikkien muidenkin vahvojen kipulääkkeiden kanssa: minä torkahtelen ja heräilen, ihan jatkuvasti. Se fiilis on kamala. Tuntuu kuin tippuisit syvään uneen ja hetken päästä heräät siihen, kun vedät keuhkot täyteen happea, ihan kuin et olisi hengittänyt kymmeneen minuuttiin. Vilkaiset kelloa, ja taas tiput uneen ja heräät viimeiseen hengenvetoosi, tätä jatkui yhdeksän tuntia. Jeeeeee! Lisäksi oxynormista tuli huono olo, joten roikuin tipassa aina aamuyön pienille tunneille saakka. Ekan kerran olin liikkeellä jo samana iltana johonkin seitsemän aikaan. Tasofordin tuella kävin vessassa, tosin en kyllä tukeutunut tuohon ollenkaan, se vain oli varmistuksena siinä mukana. Virtsaa ei meinannut ekana tulla, mutta sain kuin sainkin tiristettyä sen verran, ettei tarvinnut alkaa ultrailla ja katetroida. Yöllä sitten kävelin jo ilman tukia, yöhoitajan seuratessa vierestä ja tämän jälkeen liikuinkin ihan yksin.

Silmät on sielun peili, ja näistä silmistä näkee, että sielua on lääkitty.... vahvasti.

Yö meni siis oikeastaan valvoessa ja kuunnellessa huonetoverin kuorsausta. Onneksi olin ottanut langattomat kuulokkeet mukaan niin kuuntelin sitten läpi yön spotifysta musaa ja välillä jotain juutuuppi videoita kattelin. Kipuja oli, mutta ne tuntui enemmän sellaisilta makuukivuilta kuin leikkauksesta johtuvilta. Seuraavana aamuna kävi kirurgi kiertämässä ja statustamassa ja sain luvan lähteä kotiin. Ennen lounasta kävi fysioterapeutti neuvomassa seuraavan neljän viikon harjoitteet ja katsoi miten kävely jne sujui. Lounaan jälkeen pakkasin tavarani ja mies haki kotiin. Koko sairaalareissu kesti yhteensä n. 28 tuntia :)

Ensimmäiset kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen oli yhtä sähköistä ilotulitusta vasemmassa jalassa. Kokoajan sytkytti elohiiri jossain päin kinttua, ja sähköiskuja säpsytteli pitkin jalkaa, erityisesti pienenkin rasituksen jälkeen. Jalkaterä tuntui edelleen puutuneelta. En siis kuulunut siihen onnekkaaseen ryhmään, jonka vaivat jäävät leikkauspöydälle, silti fiilis oli sellainen, että nyt on parempi. Ne kaikken kovimmat pakarakivut loistivat poissaolollaan ja olin saanut vasemman nilkkani  taas hallintaani! Ennen leikkausta kävellessä tuntui että nilkka pyörähtää ympäri pienestäkin epätasaisuudesta kantapään alla ja yhdellä jalalla seistessä nilkka vispasi ja vatkasi ihan kunnolla. Leikkauksen jälkeen jalka oli todella vakaa. Ei se silti ihan omalta tuntunut.

Ensimmäiset neljä viikkoa koostuivat kävelystä ja pienistä fyssarin opettamista jumpista. Kotona touhusin sen verran mikä tuntui hyvältä. Sohvalla ei saanut istua, syvät kumarrukset ja kierrot oli kiellettyjä ja maitopurkkia painavampaa ei saanut nostella. Ihmeen hyvin noihin rajoitteisiin tottui, vaikka olihan se vähän turhauttavaa kun kaupassa joutui välillä ravaamaan useita kertoja kun kerralla ei saanut kaikkea tuotua. Ekat kävelymatkat oli 500 metriä, siitä ne sitten pitenivät. Yleensä tein 2-3 lenkkiä päivässä, riippuen vähän kivuista, hermosäryn kanssa ei saanut kävellä. Kolmannella viikolla pystyin kävelemään jo 8 km yhtäsoittoa, tämän pitempiä en itseasiassa ole tehnytkään kun se on niin hemmetin tylsää.

Kun kaksi viikkoa oli kulunut leikkauksesta, otti toipuminen ison askeleen eteenpäin. Tuli ensimmäinen kivuton aamupäivä, sitä seurasi kokonainen päivä ilman mitään hermo-oireita. WUHUUU! Yritin päästä eroon buranan syönnistä, mutta heti alkoi pakarassa tutut kiristykset, joten jatkoin lääkkeiden syöntiä. Kun oli kulunut neljä viikkoa leikkauksesta menin terveyskeskukseen fysioterapiaan. Tässä vaiheessa takana oli jo pidempi hyvä jakso ja mieli oli sen myötä positiivinen. Terapeutti totesi, että hermo on vielä todella tiukka, treenejä vähän muokattiin sen mukaan sitten.  Sain ohjeeksi aloittaa kyykkäämisen ja hermoa piti venyttää. Pari päivää tästä tilanne sitten meni taas huonompaan. Alkoi jatkuvat hermosäryt ja sähköiskut (jotka olivat jo reilun viikon olleet poissa) palasivat kuvioihin mukaan. Mikä pettymys.

Kun tätä nyt kirjoitan on leikkauksesta kulunut muutaman päivän yli kuusi viikkoa. Torstaina kävin sairaalassa fysioterapeutilla loppukontrollissa. Odotin tuota käyntiä kuin kuuta nousevaa, mutta se oli mulle tosi iso pettymys. En saanut sieltä itselleni mitään mitä kaipasin. Fysioterapeutti ei minua osannut neuvoa ja myönsi sen kyllä itsekin. Hyvään suuntaan ollaa kuitenkin menossa. Jos tekisin kevyttä työtä, olisin voinut tänään palata jo töihin, mutta nyt sairaslomaa jatkettiin vielä kuukaudella koska työni on erittäin fyysistä.  Sain normaalit liikkumisluvat, mikä siis tarkoittaa että fiiliksen mukaan pitää mennä. Heti fyssarin jälkeen menin hierojalle pitkästä aikaa. Selkä on lyönyt itsensä kunnon jumiin kuluneen 13 viikon aikana ja niin on myös jalat. Jalkaterä on edelleen kokoajan pienessä puudutus tilassa ja takareittä polttelee, sähköiskuja tulee helposti jos tekee pienenkin väärän liikkeen. Lääkkeitä en ole nyt säännöllisesti syönyt, mutta minulla ja hierojalla epäilys on, että pieni tulehdus tuolla selässä edelleen on, nimittäin tällähetkellä hyödyn selvästi buranan syönnistä, ennen leikkaustahan lääkkeistä ei ollut mitään apua.

13 viikkoa sairaslomaa kuulostaa ihan törkeän pitkältä ajalta, mutta se on lopulta mennyt nopeasti, jäljellä olevat neljä viikkoa tuntuvat kuin pidennetyltä viikonloppu vapaalta. Töissä ollessa lasten suusta kuului usein "äiti se on aina töissä", syvästi ihmettelen, että vielä ei oo kukaan sanonut "etkö sie aijo ikinä enää mennä töihin". Mieli on odottava ja positiivinen. Jotenkin selvitään kyllä.

Rauhallista Joulua jokaiselle!