Ulle-Dulle-Doff

Olipa kerran bloggari, joka kirjoitti blogiaan ja sitten yhtä äkkiä aika lensi siivillä ja blogi jäi päivittämättä. Sen pituinen se... No ei vaiskaan, i'm back, olen selkä, *heh heh oon niin vitsikäs*.

Jukolan viestistä on hurahtanut jo kotvanen. Jukolan jälkeen en juossut askeltakaan, suunnistamaankaan en ole päässyt. Syynä TYÖT. Siirtyminen täyteen työaikaan on vienyt veronsa. Kroppa kiittää, kumartaa ja kärsii. Oikeasti 60% työajasta hyppy 100% on järkyttävän kova. Ihmettelen, että miten tämä on edes mahdollista, miksi välissä ei kannusteta tekemään 80%? No joo, varmasti olisin saanut tehdä vielä vajaata, mutta taloudellisesti, se olisi ollut tässä tilanteessa jonkin asteinen itsemurha, koska kelahan ei tukea tuolle työajalle myönnä, eikä pomoa tai lääkäriä tuntunut kiinnostavan asia millään lailla, joten täysillä vaan. Kesän pelastus on ollut lomani, jotka olen pitänyt pätkissä. Oikeastaan vasta nyt olen viimeiset kuusi viikkoa tehnyt töitä ilman ylimääräisiä vapaita tai lomia.

Täydet työpäivät ja lyhyet vapaat veivät minut huonoon kuntoon. Olen jatkuvasti siinä tilassa, että seuraava liike voi viedä sairaslomalle tai sitten ei. Kroppa tilttaa hyvinkin nopeasti. On ollut työvuroja, jotka ovat päättyneet siihen, etten ole enää kyennyt olemaan tietokoneen äärellä hoitoraportteja kirjaamassa, lantio on ollut niin tulessa, että on vain pitänyt joko liikkua tai sitten heittäytyä pitkälleen jollekin sohvalle. Mutta olen onnekas siinä, että teen työtäni kodinomaisessa ympäristössä, eli kroppa saa paljon monipuolista liikettä ja jos pitää heittäytyä sohvalle pitkälleen, niin yleensä se on mahdollista.

Suurin ongelmien aiheuttaja on tällä hetkellä si nivel, joka ei pysy kohillaan, vaan jumittaa. Sen takia jalkojen pituusero on useita senttejä, lantio kanttaa, vasemman pakaran voimantuotto on 1/3 oikeasta jne jne. Ensi viikolla nykäistään taas nivel kohdilleen, ja toivotaan että se kestäisi edes kaksi viikkoa aloillaan, viimeksi se oli kohdillaan ruhtinaaliset 6 tuntia.

Ongelmista huolimatta olen tehnyt paluuta juoksun pariin viimeiset kaksi viikkoa. En vain saa itseäni pidettyä poissa poluilta ja puruilta. Ostin superhyper hyvin vaimennetut Hoka OneOne kengät ja ne ovat osoittautuneet aivan mahtaviksi. Juostessa en kärsi minkäänlaisista kivuista! Aika päätä huimaava fiilis. Juoksumatkat ovat kilsan luokkaa, eli ahneutta ei ole ilmassa. Ennen juoksua kävelen sellaisen 1 - 1,5 km ja sitten hidasta hölkkää hiekkatiellä ja purulla. Päälle vielä kävelyä 0,5 - 1 km ja venyttelyt. Kehonhuoltoa on tullut myös kuvioihin lisää kolminkertaisesti. Olen aina inhonnut venyttelyjä, mutta jokin on nyt vain kolahtanut kohdilleen ja ihan huomaamati olen venytellyt ja treenaillut liikkuvuutta.

Liikkuvuutta onkin tullut roimasti lisää. Hyvänä päivänä eteen taivutuksessa sormet osuu maahan, huonona väliin jää enää maksimissaan 10 cm. Tästä huolimati, tuntuu että takareidet eivät kuitenkaan veny juuri mihinkään. Niitä kiristää ja paljon. Samoin pakarat ovat hyvinkin tiukat, ja jos hierojalta kysytään, niin se ei ole hyvä asia minun kohdallani, kireys ei johdu muhkeistä lihaksista vaan pelkästään jatkuvasta krampista.

Tein myös ison päätöksen kuntosalin suhteen. Irtisanoin jäsenyyteni muutama viikko sitten. Syystä että en pysty salilla kasvattamaan juurikaan treenipainoja (koska kroppa lyö ittensä helposti jumiin, yleensä kesken liikkeen) ja tämän vuoksi motivaatio laski kuin lehmän häntä. Ja kun elokuussa yhden liian innokkaasti tehdyn kyykyn jälkeen istuin lääkärissä sairasloma lappu kourassa, totesin, että samat jutut voin treenailla kotonakin kahvakuulan ja kehonpainon kanssa. Joten salikortti tauolle. Ehkä vielä joskus takas.

Mutta näissä fiiliksissä nyt tänä iltana. Haaveet ovat taas ottaneet ilmaa siipiensä alle ja miula on ihan huimia toiveita/tavotteita/unelmia tuleville vuosille. Ehkä joku kerta uskallan vähän raottaa niitä, ehkä...

Elä unelmaasi

Miula oli tavoite, tilanteeseeni nähden iso sellainen. Unelmanani oli juosta Joensuu-Jukolassa. Ja mitenkäs sille unelmalle sitten kävikään? Se kävi toteen!

Tilanteeni ei ollut hääpöinen suunnistusta ajatellen. Muutamilla viikkorasteilla ehdin ennen Jukolan viestiä käydä ja tilanne oli joka kerta sama: polvi joutui koville ja siihen sattui, välillä vähämmän ja välillä enemmän. Vointi ei siis ollut mitenkään vakaalla ja varmalla pohjalla kun lauantaina saavuttiin Enoon, jukolan kisakeskukseen. Oli epävarmaa, että pääsenkö koko reittiä läpi, kestääkö polvi.

Minulle valikoitui viitos osuus, mikä sopi enemmän kuin hyvin minulle. Suunnitelmanani oli kävellä koko reitti, hidasta, mutta riskejä en halunnut ottaa. Ennen omaa suoritustani jännitin aivan törkeästi, yöllä ei tullut uni ja sydän hakkasi. Mutta siinä vaiheessa kun astuin vaihtoalueen portista sisään, minut valtasi ihmeellinen rauha. Jotenkin vaan tiesin, että tämä homma hoidetaan. Nyt se tapahtuu, se mitä olen vuoden odottanut, se mistä olen monta vuotta unelmoinut, ensimmäinen jukolani kilpailijana. Sain kartan käteeni joitain minuutteja sen jälkeen kun vuottajat olivat tulleet maaliin. Lähdin maltillisesti liikenteeseen, mutta pian huomasin juoksevani poluilla, se siitä suunnitelmasta että mie vaan kävelen.

Ensimmäiset kolme rastia tulin aika pitkälle yksikseni ja tarkasti. Sitten meitä kasaantui isompi porukka, jonka kokoonpano vaihteli rastilta toiselle. Harmittavasti pummattiin vitos rastille ja pahasti. Tuli tehtyä tyypillisiä ensikertalaisen virheitä, jotka maksoivat aikaa n. 30 minuuttia, yhdellä eto rastilla! Mutta rastit löytyivät, yksi toisensa jälkeen ja se jos mikä oli palkitsevaa. Osuuteni alussa tuli hermosärkyä vasempaan takareiteen mutta se väistyi nopeasti. Sen sijaan osuuden loppupuolella alkoi oikea polvi olla todella kovilla. Etenemiseni oli "juoksua" ja kävelyä vuoron perään. Onneksi osuus ei ollut tuota pidempi, niin pääsin kunnialla maaliin. KAIKKI rastit löytyi, tulin ihan kohtuullisessa ajassa metsästä pois (en ollu vika, heh) ja fiilis oli mahtava. Pieni harmitus tuli tuosta isosta pummista, ilman sitä olisin nimittäin kerennyt vaihtoon ennen sen sulkeutumista! Mutta jäipähän petrattavaa tuleviin vuosiin! KYLLÄ, ei jäänyt pelkoja, Lahti-Hollola Jukola on jo mielessä.

Aivan älytöntä, että vuosi sitten huusin tuskissani lattialla ja päätin, että Enossa juoksen. Välissä tilanne paheni, tuli leikkaus josta toipuminen oli hidasta. Ja niin vain, taistelin tieni Jukolaan, joka ei sujunut täydellisesti, mutta se sujui nautinnollisesti juuri nappiin!

Skotlannin ja Jukolan reissun jälkeen olen huomannut itsessäni ison muutoksen. Ennen ajattelin kisojen jälkeen, että mitenhän hyvin tää olis sujunut jos olisin treenannut enemmän/paremmin jne. Mutta nyt mie vaan oon onnellinen kun olen suoriutunut baanalta maaliin! Se on niin mahtava tunne! Tiedän että olen tehnyt kaiken minkä olen voinut tehdä, ja jos ei parempaan kroppa pysty, niin se ei pysty ja sillä selvä. Ei ole tarvetta enää nykyään jossitella, se jos mikä on vapauttavaa! Paras palkinto on se, kun on uskaltanut laittaa itsensä likoon ja selvinnyt, enempää en kaipaa.

Älä unelmoi elämääsi, vaan elä unelmaasi!

Välituuletus, MIE JUOKSIN!

Itäisessä Suomessa alkaa pikkuhiljaa jalkakäytäviltä lumet sulaa. Sunnuntaina paistoi aurinko niin kauniisti, että se suorastaan huutaen kutsui miut juoksulenkille. Kävin kaupassa ja baana alkoi poltella. Lopulta annoin itselleni luvan, saan kokeilla kolmen kilometrin verran juoksua. Kotona kerroin miehelle, että nyt on vaan mentävä, ei auta.

Valikoin lenkkarihyllystä Salomonin maastokengät koska ajattelin niiden toimivan parhaiten jos tiellä olisi lunta/jäätä/loskaa. Ensin kävellen vähän lämpöjä kroppaan. Kävellessä alkoi jo vähän säärien etuosat kipuilla, mietin jo silloin että mitähän tästä tulee. Mutta pakko oli kiihdyttää askelta... Sääriä poltti ja juili, mutta päätin olla välittämättä niistä. Edellisestä juoksusta on niin monta kuukautta aikaa, ettei se mikään ihme ole, etteivät jalat kestä iskutusta. Juoksu tuntui kulmikkaalta ja kömpelöltä, mutta en hengästynyt. Yritin höllätä tahtia ja rentouttaa menoa, mutta se vain kiihtyi. 2,5 kilometrin kohdalla tunsin alaselässä pienet vihlaisut, jonka jälkeen vasen reisi meni hetkellisesti kananlihalle. Jatkoin juoksua, enkä tuntenut mitään huolestuttavaa ilmassa. Sääretkään eivät enää kipuilleet. Todennäköisesti si nivel meni pois paikoiltaan ja siitä se hetkellinen kipu ja vilunväreet.

3,5 kilometrin kohdalla meni baana peilikirkkaalle jäälle ja lopetin juoksemisen ja käppäilin kotiin. En hirmuisesti hengästynyt lenkillä, eikä minulle tullut myöskään hiki. Jännittyneenä aloin tarkastella gepsistä että mikä oli juoksuvauhti, veikkasin sitä noin 6:45/km korville. Järkytyin..... 6:20/km!!!!!! WHAAAAAAT!!!!???? Aivan uskomatonta, että pystyin tollasta vauhtia juoksemaan ilman sen kummempia sydämentykyttelyjä tällaisen tauon jälkeen! Harmi että en syökevyötä viritellyt lenkille, olis ollu mielenkiintoista nähdä mitä se olisi kertonut.

Sitten jännättiin että mitkä tulee olemaan lenkin jälkimainingit. Seuraavana yönä vasen pohje kramppasi jatkuvasti, todella kovaa. Hyvä kun maanantaina pystyi jalalle astumaan. Muuten ei mitään huolestuttavaa... Nyt venaillaan että pohkeen kipu hellittää ja sitten taas uudelleen menox. Sitä ennen ajattelin kyllä käydä ostamassa jotkut supervaimennetut menomonot alle.

Mutta kyllä hymyilyttää. Asioita on selvästi tehty kaikkien näiden kuukausien aikana oikein, vaikka kestävyysliikunnat ovatkin olleet pelkkää kävelyä. Salitreenit toimivat ja tulosta tulee edelleen. Tänään päästiin jo yhden jalan kyykkyihin käsiksi. Nyt vaan hartaasti toivon, että tämä suunta saisi jatkua, vihdoin ja viimein. Ei enää suuria takapakkeja minulle, pliiiiiiiis!