Ihmisen puolikas

Olen oman kroppani asiantuntija, kirjaimellisesti. Olen oppinut näiden kuukausien aikana tuntemaan kehoni oikut pelottavan hyvin. Viimeisten onnellisten juoksujen jälkeen ei ole tarvinnut juosta. Tuntemukseni siitä, että si nivel meni lukkoon oli aivan oikea. No ainahan se minulla on pois paikoiltaan, mutta nytten se jumitti niin pahasti, että takaketju ei enää toiminut niin kuin pitäisi. Esimerkiksi päinmakuulla en saanut vasenta jalkaa irti alustasta, saati että olisin kyennyt vastustamaan toisen tuottamaan painetta. Salitreenit meni myös pahasti penkin alle viimeviikolla. Tästä samasta vaivasta kärsin viime kesän alussa toistuvasti, loppuivat miltei heti kun lopetin juoksemisen. Eli juoksut on juostu....

Tiedänhän minä, että en voi vastustaa metsien kutsua, joten päätin kuitenkin antaa sen verran löysää, että jatkossa on lupa juosta vain kerran viikossa, joko viikkorasteilla tai sitten poluilla muuten vaan (kun ne nyt ekana sulas) ja mielellään hieronnat ajoitetaan sitten jatkossa juoksuja seuraavalle päivälle. Tämä siksi, ettei tilanne ihan näin pahaksi pääse, ja että puristukset ja lukkiutumat saataisiin heti auki. Jukola haavettani en ole vielä valmis hautaamaan, toki tässä nyt vähän mietityttää, että miten selviän sieltä metsästä pois jos viikkorasteilla täytyy tyytyä lyhyempiin ratoihin, mitkä sitten tietysti ovat myös aivan liian helppoja verrattaessa Jukolaan.

Olenko katkera, pettynyt, turhautunut? Hetken aikaa, hyvin hyvin hyvin pienen hetken aikaa, koska tiesinhän minä, että näin todennäköisesti tulee käymään. Suurinta myrkkyä oli kuitenkin toisten ihmisten kommentit. Kun positiivisesti, pienesti vitsaillen totesin, että nyt pitänee vaan odottaa ikääntymistä (tervetuloa nelkyt vee, jonne on vielä muutama vuosi matkaa) ja sen mukana tuomaa nikamien luutumista, (mikä kuulma on useimmilla selkäongelmisilla tuonut avun näihin vaivoihin ja sen jälkeen on juoksut taas sujuneet) minulle muutama ihminen sanoi, että hyvä JOS ikä tuo avun tuohon vaivaan, mutta ODOTA VAIN, se tuo mukanaan kasan muita ongelmia... Joo. No kiva kun noin positiivisesti kannustatte. Jostain syystä nuo kommentit pääsivät luikahtamaan ihon alle vaikka ne eivät mitenkään henkilökohtaisia olekaan.

Harva ymmärtää sen, että vaikka kärsin kymmenistä hermo-oireista, niin minä en koe olevani KIPEÄ. Kipu on minun kokemuksellani jotain ihan muuta kuin mitä itse tunnen. Oireet rajoittavat jonkinverran normaalia elämääni, mutta ne eivät estä sitä. Mutta jotenkin sitä tuntee itsensä vajaaksi kun ei saa tehdä sitä mistä eniten nauttii, eli juosta. Juokseminen on jotain niin spesiaalia. En missään muussa lajissa pääse samaan mielentilaan, sellaiseen mielenkepeyteen. Tai se tunne kun ekat pari kilsaa tökkii ja pahasti ja sitten ikäänkuin käsijarru aukeaa ja askel lentää, kaikki sujuu kuin unelma. Hetken jo mietin, että en enää näistä ongelmistani muille puhu, mutta sitten tajusin myös sen, että enemmän ne toisten kommentit kertovat heistä itsestään kuin minusta. Jos minä en puhu, voin jäädä ilman sellaista apua/tukea josta minulle voisi olla oikeasti apua. Joten jatkan puhumista, mutta ehkä valikoin hieman tarkemmin kenelle avaudun ja missä avaudun.

Viime päivät miun päässä on soinut Ellinooran biisi Leijonakuningas. Siinä on loistava sanoma ja kertsi. "Lauletaan kovempaa kun pitäs olla hiljaa; ei paineta leukaa rintaan ennen ku kasvetaan viljaa; nostetaan keskikaljamaljat ilmaan; tänään ihmisen puolikas on huomenna leijonakuningas"

Tämmöstä sekavaa pohdintaa tähän päivään! :)

Hetken tie on kevyt kulkea

Ees taas, ees taas, semmosta venklaamista on tän selän kuntoutus. Pääasiassa tämä uusi vuosi on sujunut selän osalta ihan huipusti. Edistystä on tullut todella paljon ja oon saanut olla yhtä hymyä. Mutta kun mennään eteenpäin niin jossain vaiheessa tullaan taas taaksepäin. Iso takapakki otettiin tässä vastikään.

Päivänä eräänä kikkailin jalkapallolla sisätiloissa. Joka kerta kun oikea kantapää osui lattiaan, tuli alaselkään kipua. Heti oli kaikki ajatukset kohdistettu siihen, ei kai taas! No en antanut mielen synkistyä ja läksin seuraavana päivänä talvirasteille, kauden eka suunnistus, JEE! Rastit löytyi hyvin vaikka unohdin otsalampun kotiin. Menin reitin reippaasti kävellen, mutta testasin yhden 300metrin pätkän verran "juoksua". Sehän sujui ihan mukavasti, eikä mitään ylimääräisiä fiiliksiä tullut. Illalla toki kroppaan löi sähköiskuja normaalia enemmän, mutta se oli odotettavissakin.

Päivä tämän jälkeen tullessani kotiin kävelylenkiltä, astuin rappuselle ja sillä sekunnilla tuntui että takareiteen kasvoi jälleen aurauskeppi (vastaavan tapahtuman koin viime juhannuksena mökillä, silloin ns. keppi kulki nilkasta pakaraan). Fak, fak, fak, fak. Ei vaikuttanut hyvältä. Pari päivää tästä kävin salilla, muuten homma sujui, mutta sellaisessa vinossa maastaveto liikkessä takareisi kramppasi. Ei hyvä ollenkaan. Tämän jälkeen takareisi on krampannut hyvää huomenta liikkeessä ja esim salilla kun korjasin asentoa tehdessäni ranskalaista punnerrusta käsipainoilla! kramppas niin pahasti, että teki mieli huutaa. Vasemman jalan askel on lyhentynyt ja kipua on kokoajan.Myös alaselkä on turvoksissa ja leikkausalueelta selkä on hieman normaalia arempi.

Kovin on siis samanlaisia oireita mitä viime kesänä ja syksynä. Söin buranaa ja panadolia, haudoin selkää ja takareitta kylmällä ja pidin mielialaa positiivisena. Se mikä ei tapa, se vahvistakoot! Nyt maanantaina lopetin särkylääkkeiden syömisen ja sieltähän ne takareiden viiltelyt ja polttelut taas alkoi. Salilla kyllä kulki edelleen ihan mukavasti, tosin pitkästä aikaa veti koko kropan jumiin treeneistä.

Tänään tuli synkkä hetki. Ulkona paistaa aurinko ja ihmiset pääasiassa ovat yhtä hymyä kun kevät tekee tuloaan, paitsi minä. Miule iski hirveen vahvasti kaipuu pyöräilemään, läskillä metsään! Sitten viellä ryvetin itteäni enmmän ja aloin ajatella, että millaselta tämmösinä päivinä tuntui käydä juoksemassa. Vaikka oon oppinut tykkämään salitreeneistä, niin kyllä mie vaan sytyn juostessa ihan eritavoin. Se on se juttu nro 1. Ärsytti ja vitutti. Tulin kotiin ja totesin, että nyt pitää ottaa itteensä niskasta kiinni, se mikä on mennyttä on mennyttä, en välttis saa sitä ikinä takas, mutta sitä ei nyt pidä ajatella ja surkutella. Kyllä se elämä antaa kun vaan uskaltaa ottaa vastaan!

Kokemuksiani hermosärystä

Viimeiset puoli vuotta olen kuunnellut hermosärkyjä päivittäin. Joka päivä, oli niitä tai ei. Olen kohdannut ainakin seuraavanlaisia kipuja (nämä siis minun tuntemuksia, minun sanoin kuvailtuna): saatanallista suonenvetoa pakarasssa ja takareidessä, vihlontaa, tuikkailua, sähköiskuja sellaisia jotka kulkevat pakarasta varpaisiin tai lyövät kahteen paikkaan yhtä aikaa (yleensä varpaat + alavatsa tai virtsaputken suu), pieniä sähköiskuja joita jokainen talvipakkasilla on saanut kokea, tunnottomuus ja puutuminen, kiristys,  jatkuvaa tasaista poltetta eri voimakkuuksilla, sykkivää poltetta, räjähtävää poltetta, elohiiriä, muurahaisten juoksua, tunnon yliherkkyyttä esim sukan neuloksessa pienen pieni nyppy -> tuntuu kuin olisi isompikin kivi  sukassa, tunne että varpaat ovat märät vaikka ne eivät sitä ole, tunne että jäinen vesipisara valuu polvitaivetta pitkin. Nämä näin äkkiseltään tulevat mieleeni.

Unettomat yöt ja aikaiset aamut, kokemusta on

Olen välilevyn pullistuman aiheuttamaan hermosärkyyn syönyt Panadolia, Buranaa, Panacodia, Arcoxiaa, Tramalia, Oxynormia ja vielä jotain muuta, jota en nyt muista. Yhteistä kaikille noille on se, että ne eivät ole minua auttaneet. Vahvemmista lääkkeistä on ollut se hyöty, että olen edes hetkeksi sammunut ja päässyt näin eroon kivun tunteesta, mutta kun silmät ovat auenneet, ovat kivut olleet edelleen läsnä. Kolmiolääkkeiden teho on ilmeisesti ollut siinä, että ne ovat tuoneet minulle sellaista kännistä välinpitämättömyyttä. Negatiivisena puolena sitten se, että ne vievät minulta yöunet. Kuten aikaisemmin kirjoitin, nämä aiheuttavat minulle sellaisia "viimeisiä hengenvetoja". Minä kirjaimellisesti tunnen tippuvani uneen ja herään pian siihen kun haukkaan keuhkot täyteen ilmaa. Joskus olen miettinyt, että tuntuuko tältä hukkua/tukehtua? Oma suhtautumiseni lääkkeiden syöntiin oli alkuun kielteinen. Jotenkin se lääkkeiden syönti tuntui epäonnistumiselta. Kun kivut on kovat, ei sitä silloin mieti, syö vain kaiken mahdollisen ajatuksella JOS tämä kuitenkin auttaisi (vaikka tiedät että ei auta kuin ehkä pienesti). Mutta kun olet pärjännyt esim neljä päivää ilman lääkkeitä ja sitten kivut kovenevat ja tiedät, että nyt kannattaisi ottaa lääke...... se on vaan ollut niin vaikeaa. Ehkä siinä on taustalla jonkinlaista itsesyytöstä, että olisi itse aiheuttanut kivun. Ja yleensä sitä alkaakin miettimään heti kipujen ilmentyessä, että mitä oon tänään tehnyt. Näiden kuukausien aikana, olen kuitenkin oppinut, että ne lääkkeet eivät ole pahasta jos niistä apua on, nyt leikkauksen jälkeen olen hyötynyt pelkästä buranasta. En enää sinnittele kipujen kanssa, vaan otan sen lääkkeen heti kun ensimmäisen kerran mietin, että pitäisikö -> PITÄISI.

Minun kohdallani toimivimmat tavat hermoperäisen kivun hoitoon ovat olleet liike, kylmä ja ajatusten kohdistaminen johonkin mielekkääseen sekä säännölliset hieronnat. Siinä vaiheessa kun huomasin, että tilanteeni alkaa mennä krooniseksi tunsin voimattomuutta. Minä en halua joutua elämään jatkuvassa kivussa. Kipu oikeasti valtaa elämän, se supistaa elämän, se kääntää kaikki ihmisen aistit itseensä. Elämä on pelkkää kipua tai niiden tarkkailua. Teet mitä teet ajattelet aina, että kylläpä sattuu tai jos ei satu niin huomaat senkin, HEI MUA EI SATU. Ja jos saat olla vaikka päivänkin ilman kipuja, niin se seuraavan päivän pettymys kun kivut tulevat takaisin, se on välillä pahempaa mitä jatkuvista kovista säryistä kärsiminen. Sitä tulee päivän mittaan mietittyä ja kuunneltua särkyjään niin paljon, että sitten kun siitä pitää kertoa ulkopuoliselle niin ei vaan enää jaksa.

Kipujen ollessa raastavimmillaan minä olen ollut liikkeessä ihan KOKO AJAN. Pahimmillaan yöt menivät siinä, että tiputin jalkani sängyn reunan yli lattialle ja nostin sen takaisin sänkyyn ja taas lattialle ja sänkyyn, lattialle ja sänkyyn, tätä koko yö. Aamupala syötiin kävellessä, ravasin pitkin taloa puurolautanen kädessä. Tässä tilanteessa liikkuminen on helpottanut kivun sietämistä. Mutta monesti iltapäivällä aloin jo olla todella väsynyt ja usein itkin, että eikö vaan jo voisi olla ilta, että tulis yö ja EHKÄ saisin nukuttua. Ne oli pitkiä tunteja, kolmesta yhdeksään.

Koen, että elokuussa aloitettu kuntosali oli tosi suuri apu kipujen suhteen. Minä en ikinä tuntenut kipuja mitään liikettä tehdessä (paitsi laaja vatsarutistus pallon päällä, sitä ei sit tehtykään), ja raskaat isot liikkeet tuntuivat jopa jotenkin helpottavilta. Vaikeinta oli aina asettautua oikeaan asentoon, mutta liikkeen alkaessa tuli helpotusta. Kesällä kun liikkuvuuteni oli sen 90 astetta parempi (pystyin istumaan lattialla jalat suorassa, selkä ojennettuna, nyt jos istun lattialla selkä ojennettuna ovat jalat 90 asteen kulmassa, ja kasvoilla näette irvistyksen), ostin kunnon putkirullat ja perehdyin Jukka Harjun metodeihin faskian käsittelystä. Näistä oli aivan älyttömän paljon apua! Nyt kun tilanne alkaa pikkuhiljaa parantua, aijon ottaa nuo harjoitteet uudestaan mukaan kuvioihin, mutta ei ihan vielä. Lepo on hyväksi, pieninä annoksina, liika lepo jäykistää ja pahentaa kipuja. Liikkuminen kivun sallimissa rajoissa on viisautta vaikka kyllähän se pelkkä kävely on pidemmän päälle helvetin tylsää ja ylilyöntejä on tullut tehtyä, niistä sitten kärsii koko kroppa ja mieli seuraavana päivänä.

Kun kipuni ovat yöllä vieneet liikaa huomiota itseensä, olen hölvännyt koko jalan alaselälstä varpaisiin asti kylmägeelillä. Kylmän aistimus on kohdallani peittänyt polttavan ja puuduttavan hermosäryn. Tämä on varmaan myös sitä ajatusten kohdistamista johonkin muuhun, kivusta kylmään. Muina hyvinä harhautuksina aivoille ovat olleet liikkuminen luonnossa, siellä on niin paljon katseltavaa ja kuunneltavaa! Ja toisena on tullut musiikki, olen kuunnellut aivan älyttömästi spotifyta näiden viikkojen aikana. Ja viime aikoina olen myös tarttunut miun ukuleleen ja alkanut soitella, ja samalla haaveillut sähköpianon ostamisesta (sitä lasten rämpytintä on ihan kiva soittaa, mut kiva jos koskettimet pysyis paikoillaan ja ääni olis vähän pehmeempi) :) Eli aistinautinnot silmien ja korvien kautta, mielelle parasta suklaata, TOIMII!

Sitten se hierojalla käynti. Sieltä on tarttunut mukaan roppa kaupalla oppeja. Niiden käyntien jälkeen tuntee kehonsa aina vaan paremmin. Oppii yhdistämään asioita, tuntemaan oman kehonsa kierouden ja siihen vaikkutavat asiat, oppii oikeasti kuuntelemaan kehoaan. Siinä on taikaa kun taitavan ihmisen herkkääkin herkemmät kädet tekevät kehollasi töitä. Ja jopa tällaisen rautapötikän pintakin alkaa sulaa, viimeistään seitsemännellä käsittelykerralla.

Tää kuva jaksaa vaan aina naurattaa... mustahuumori, paras huumori

Voisin kirjoittaa tästä aiheesta paljon pitemminkin, mutta palataan joskus tulevaisuudessa.
PS. Televisiossa on menossa sarja Elossa 24h, näkyy myös Areenassa. Suosittelen! Mukana näyttäisi olevan useita ihmisiä jotka kärsivät erittäin kovista kroonisista kivuista. Huh, melkoisia sissejä, toivon että jokaiselle heille löytyisi keinot hoitaa ja sietää kipua paremmin.

work-work-work

Kohta yhdeksän viikkoa leikkauksesta! Vielä kolme viikkoa sitten selkä oli totaalisen jumissa, sitä kiristi lantio-vyötärö alueelta todella paljon, niiku olis korsetti omasta takaa ja toinen kiristysalue kulki tuossa lapaluiden puolessavälissä. Tuntui kuin iho repeytyisi kun selkä pyöristyi. Tuli kuitenkin lupa liikkua normisti ja käydä hierojalla. Heti ekana hierojalle, sitten hiihtämään! Siinä oli miun metodit. Salilla pt tsekkasi, että mitä voitas tulevaan saliohjelmaan tyrkätä liikkeiks. Ja tulostahan alkoi tulla ihan kohinalla, vaikka liikkuminen oli todella vähäistä edelleen, eikä voida millään asteella puhua hikijumpasta, mutta selkä alkoi antaa periksi liikkeelle.

Kotona keskityn muutamiin fyssareiden ohjaamiin kuntoutusliikkeisiin: hermon liu'utus, selän pyöristystä parilla liikkeellä, syviä vatsoja, venytyksiä sen mukaan mihin pystyy ja kykenee, tärkeimpinä reiskat ja pohkeet. Venytykset teen lähinnä pumppaavina, en pitkinä syvinä liikkeinä. Sitten minä kävelen... voe vitalis mie kävelen. Kävelen sauvojen kanssa ja ilman, vähän kovempaa ja rauhallisempaa, maantiellä ja metässä. Ladut on olleet nyt vähän heikossa kunnossa, mutta eiköhän tuota pian taas lähdetä sinne huhkimaan, ajatuksena ottaa vapari haltuun.

Ennen vuoden vaihtumista tehtiin sitten eka treeni salilla. Kyykyt vedetään pääasiassa kehon painolla ja voi helvetti miten reiskat tuuttas ittensä jumiin. Huh hei! Pystyn kyykkäämään ihan syvään, se aiheuttaa pientä venytystä alaselkään, ei muuta. Kyykätessä kuitenkin huomaa, että omaa kroppaansa ei tunne niin kuin ennen, todella tarkkaan joutuu keskittymään tekemisiinsä, ettei käy kömmähdyksiä. Ohjelmassa on myös pakaran rääkkäystä, mikä on sikäli mielenkiintoista, että en oikein tunnu löytävän koko saatanan lihasta, miten se on niin vaikeeta? Sitten yläkropalle punnerrusta, vipunostoo jne. Reenin loppu kruunataan kuolleella koiralla, ihan kaikkien aikojen vittumaisin liike (ennen se oli mave). Ekan kerran jälkeen kroppa oli kuollut, se tärisi ja tutisi ja kipuili, mutta minä nautin! Pitkästä aikaa fyysistä rasitusta. On se vaan mukavampaa täristä väsymyksestä kuin kivusta.

Toisen hierontakerran ja akupunktion (miun luottohieroja on myös akupunktio-osaaja) jälkeen hermosäryt jäivät totaalisesti taka-alalle elämässä. Kyllä se välillä vielä muistutti olemasta olostaan, mutta ei mitään pitkäkestoisia tuntemuksia eikä lääkepurikilla juoksemista, jeeeee! Ekalla salikerralla jalkateräkin heräs henkiin, sehän on ollut sellainen "huonosti puudutettu" jo monen monta kuukautta, nyt sitä alkoi pistellä. Ihan jännityksellä odotin, että oliko se hyvä vai huono juttu, mutta kyllä se tais hyväksi osottautua. Oon jo pitempään aatellu, että näinköhän tuo jalkaterän tunnottomuus tulee miule jäämään loppuiän vaivaksi, mutta nyt näyttää sille, että sehän saattaa jopa toipua.

Tietenkään suuntaus ei sitten kestänyt tämmösenä kovinkaan kauaa. Vaan vuoden 2017 ensimmäisenä päivänä klo 00.01, KYLLÄ minuutti vuoden vaihtumisen jälkeen, istahdin sängylle ja nostin läppärin syliin, joka oli siis siinä sängyllä minun vieressä, tuli siis tehtyä pieni kiertoliike ja kappas vain, selkä jumahti. Laskin läppärin lattialle ja totesin, että joo noidannuoli tähän kaiken muun päälle. Jippii. Nyt nää vuoden ekat päivät on siis menneet taas extra rauhallisesti. Kävelyä vain ja lämpöhoitoo ja muutamia pillereitä miun isosta lääkevalikoimasta. Huomiset salitreenit on peruttu (piti sillon kattoo kaksjakosen toinen ohjelma). Torstaina pitäs lääkärin päättää että palaanko töihin, olin ihan varma että pääsen viimein takasi töihin, mutta nyt oon ite sitä mieltä, että ei vielä. Jos näin helposti jumahtaa selkä, niin ei tule kyllä töissä kestämään vielä mitään. Pöh.

Mutta näin, rauhallisesti lähdetään liikkeelle ja toivotaan että toi lumbago nyt hellittäs nopeesti. Ehkä vaikeinta on pitää ajatus tekemisessään, sen huomaa heti jos vähänkin huomio karkaa omasta itsestään. Lantion seudun hallinta on jumalattoman vaikeeta välillä. Myös yläkroppa on sen verran kireenä, ettei liikeradat ole lähellekään puhtaat. Töitä tässä riittää ihan koko täksi vuodeksi. Mieli on kuitenkin hyvä ja toivotaan, että se auttas toipumisessakin.

PreOp - Op - PostOp

Kun nyt pääsin kirjoittamisen makuun, niin käytetään uneton yö hyödyksi ja jatketaan tarinaani siitä mihin viimeksi jäätiin.

Syyskuussa 2016, sain diagnoosin M51.1 Prolapsus disci LV-SI, joka painaa vasenta SI-hermoa. Se oli sitä, mitä olin epäillytkin, mutta silti sen kuuleminen tuntui pettymykseltä. Tämän lisäksi L4-5 välissä on madaltumaa, välilevyssä pullistumaa ja sen ulkokehässä jonkinlainen vaurio, mutta ei paina hermokudosta. LV-SI välissä myös aktiiviseen rappeumaan liittyvää turvotusta. L2-3 välissä on nestelisää, joka voi viitata instabiliteettiin, ei kuitenkaan pullistumia tai stenoosia. L3-4 välissä myös nestelisää.

I feel ya, mr Suhonen

Jep jep. Tramalia kipuun, ei auttanut. Yöt menivät taas pari viikkoa melko heikosti. Jossain vaiheessa sitä aina heräsi jalan särkyyn, sentään kuitenkin nukuin edes jotenkin. Oikeastaan tuollainen 22-01 yöunet olivat ihan luksusta. Sitten valvottiin, odotettiin aamua, että pääsi kävelylle. Ainoat liikunnat oli kävelyä, vielä vähän kävelyä ja sen päälle vielä vähän kävelyä. Hermosärkyä kokoajan, lähinnä takareiden pakotusta, pakaran raastavaa repivää kipua ja välillä sähköiskuja varpaisiin ja joskus varpaisiin + alavatsalle yhtä aikaa. Kivut vaihtelivat useita kertoja päivässä. Jos aamulla heräsit ilman kipuja, oli illan tuskat vähän kirpakammat.

Hieronnassa kävin vielä kuukauden päivät, kunnes tuli aika kirurgille, silloin työterveyslääkäri kehoitti jättämään nuo käynnit pois. Asiat tuntuivat menevän eteenpäin rytinällä. En ollut vielä kirurgillakaan käynyt, kun sain jo ajan leikkaukseenkin! Siinä vaiheessa ajatukseni olivat enemmän kuin sekavat ja ihmettelin kovasti, että miksi on jo leikkuri varattu, vaikka lääkäri ei ole edes katsonut.

Kirurgi osottautui todella mukavaksi mieheksi, joka tuli siihen tulokseen, että pullistuma kannattaa leikata. Tässä vaiheessa akillesjänteen refleksi oli jo todella laiska, kun toinen jalka vispasi vilkkaasti jänteeseen napauttaessa, vasen vain vähän nyökähti kolmannella iskulla. Tämä lääkäri ei ollut leikkaava kirurgi, joten jännitystä lopullisesta leikkauspäätöksestä minulla riitti ihan leikkausaamuun asti. Ennen leikkausta hain välinevuokraamosta kyynärsauvat, koska tämmöinen ohjeistus tuli preoperatiivisessa haastattelussa. Haastattelun tehnyt sairaanhoitaja kertoi niin hyvin leikkauspäivän kulun, ettei epäselvyyksiä minulle jäänyt ja mieli oli sen puolesta rauhallinen.

Kasvot kohti valoa!

Seitsemän viikkoa tilanteen pahenemisesta koitti leikkauspäivä. Aamulla menin sairaalaan LEIKO yksikköön, siellä sairaanhoitaja otti minut vastaan. Vaihdoin sairaalan vaatteet päälle, labra kävi ottamassa viimeset kokeet ja sitten menin käytävälle toisten potilaiden joukkoon odottelemaan lääkäriä. Leikkava lääkäri kävi ennen ensimmäistä leikkaustaan statustamassa tilanteeni ja oli sitä mieltä että leikkaus tehdään. Lääkäri oli hyvin lepposa mies, totesi että olin loistava leikattava kun olen niin laiha :D Olin kolleegoiltani ja tutuilta lääkäreiltä yms kuullut hänen taidoistaan vain hyvää, siksi halusinkin juuri hänen leikkaavan selkäni ja toiveeni kuultiin. Fiilis oli hyvä ja ihmeen rauhallinen.

Puolisen tuntia ennen saliin siirtymistä sain diapamia ja tämä kyllä rauhoitti oloani entisestään. Lopulta leikkurin hoitajat tulivat hakemaan. Salissa köllähdin ensin normaalille sairaalasängylle, josta sitten siirtäisivät minut leikkauspöydälle. Anestesiahoitaja viritteli kanylin käteen ja kaikki seurantalaitteet ympäri kroppaa. Olen itse aikanaan tehnyt työharjoittelun salissa, joten kaikki oli sen puolesta tuttua, mutta on se vaan opettavaista olla itse potilaana. Salin henkilökunnasta minulla ei ole muuta kuin hyvää sanottavaa, siellä oli todella rento fiilis kun odoteltiin anstesialääkäriä. Lopulta lääkäri tuli ja alkoi laittaa lääkkeitä suoneen. Vähän väliä hän vilkuili minua, että olisinko jo unessa, en ollut. Taisin jo itse vähän turhautua tilanteeseen ja päätin, että en muuten perhana nukahda, hah, no nukahdin kuitenkin. Muistan kun silmien eteen tuli pimeys, ihan kuin olisi esirippu mennyt kiinni. Käsittääkseni ko leikkaus voidaan suorittaa myös puudutuksessa, mutta minut  siis nukutettiin.

Muistan nähneeni unta leikkauksen aikana, uni sijoittui tietenkin työmaalle :D Varsinaista herätystä en muista, mutta muistan kirkkaat valot katossa ja liikkuvan sängyn.  Samalla hoitaja puheli minulle "Hanna, yritähän nyt herätä, siula oli aika rankka herätys", ilmeisesti olen siis pistänyt hommassa hieman vastaan. Sitten on taas filmi katki. Muistan katsoneeni kelloa joskus puoli kahden aikaan. Kirurgi kävi heräämössä moikkaamassa ja kertoi leikkauksen sujuneen hyvin, muuten on hieman epäselvyyttä että mitä siinä juteltiin. Kaveri kävi kanssa kattomassa, en meinannut tunnistaa häntä. Palelti, sain lämpöpeittoa päälle, selkään kylmää, kipupiikkiä olkavarteen. Kolmelta tuli hoitaja hakemaan osastolle. Leikkurissa + heräämössä olin siis yhteensä vain 3,5 tuntia. Nopeeta toimintaa.

Osastolle päästessä olin hieman tuskainen ja hoitaja päätti antaa oxynormia. Sen kanssa kävi kuten kaikkien muidenkin vahvojen kipulääkkeiden kanssa: minä torkahtelen ja heräilen, ihan jatkuvasti. Se fiilis on kamala. Tuntuu kuin tippuisit syvään uneen ja hetken päästä heräät siihen, kun vedät keuhkot täyteen happea, ihan kuin et olisi hengittänyt kymmeneen minuuttiin. Vilkaiset kelloa, ja taas tiput uneen ja heräät viimeiseen hengenvetoosi, tätä jatkui yhdeksän tuntia. Jeeeeee! Lisäksi oxynormista tuli huono olo, joten roikuin tipassa aina aamuyön pienille tunneille saakka. Ekan kerran olin liikkeellä jo samana iltana johonkin seitsemän aikaan. Tasofordin tuella kävin vessassa, tosin en kyllä tukeutunut tuohon ollenkaan, se vain oli varmistuksena siinä mukana. Virtsaa ei meinannut ekana tulla, mutta sain kuin sainkin tiristettyä sen verran, ettei tarvinnut alkaa ultrailla ja katetroida. Yöllä sitten kävelin jo ilman tukia, yöhoitajan seuratessa vierestä ja tämän jälkeen liikuinkin ihan yksin.

Silmät on sielun peili, ja näistä silmistä näkee, että sielua on lääkitty.... vahvasti.

Yö meni siis oikeastaan valvoessa ja kuunnellessa huonetoverin kuorsausta. Onneksi olin ottanut langattomat kuulokkeet mukaan niin kuuntelin sitten läpi yön spotifysta musaa ja välillä jotain juutuuppi videoita kattelin. Kipuja oli, mutta ne tuntui enemmän sellaisilta makuukivuilta kuin leikkauksesta johtuvilta. Seuraavana aamuna kävi kirurgi kiertämässä ja statustamassa ja sain luvan lähteä kotiin. Ennen lounasta kävi fysioterapeutti neuvomassa seuraavan neljän viikon harjoitteet ja katsoi miten kävely jne sujui. Lounaan jälkeen pakkasin tavarani ja mies haki kotiin. Koko sairaalareissu kesti yhteensä n. 28 tuntia :)

Ensimmäiset kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen oli yhtä sähköistä ilotulitusta vasemmassa jalassa. Kokoajan sytkytti elohiiri jossain päin kinttua, ja sähköiskuja säpsytteli pitkin jalkaa, erityisesti pienenkin rasituksen jälkeen. Jalkaterä tuntui edelleen puutuneelta. En siis kuulunut siihen onnekkaaseen ryhmään, jonka vaivat jäävät leikkauspöydälle, silti fiilis oli sellainen, että nyt on parempi. Ne kaikken kovimmat pakarakivut loistivat poissaolollaan ja olin saanut vasemman nilkkani  taas hallintaani! Ennen leikkausta kävellessä tuntui että nilkka pyörähtää ympäri pienestäkin epätasaisuudesta kantapään alla ja yhdellä jalalla seistessä nilkka vispasi ja vatkasi ihan kunnolla. Leikkauksen jälkeen jalka oli todella vakaa. Ei se silti ihan omalta tuntunut.

Ensimmäiset neljä viikkoa koostuivat kävelystä ja pienistä fyssarin opettamista jumpista. Kotona touhusin sen verran mikä tuntui hyvältä. Sohvalla ei saanut istua, syvät kumarrukset ja kierrot oli kiellettyjä ja maitopurkkia painavampaa ei saanut nostella. Ihmeen hyvin noihin rajoitteisiin tottui, vaikka olihan se vähän turhauttavaa kun kaupassa joutui välillä ravaamaan useita kertoja kun kerralla ei saanut kaikkea tuotua. Ekat kävelymatkat oli 500 metriä, siitä ne sitten pitenivät. Yleensä tein 2-3 lenkkiä päivässä, riippuen vähän kivuista, hermosäryn kanssa ei saanut kävellä. Kolmannella viikolla pystyin kävelemään jo 8 km yhtäsoittoa, tämän pitempiä en itseasiassa ole tehnytkään kun se on niin hemmetin tylsää.

Kun kaksi viikkoa oli kulunut leikkauksesta, otti toipuminen ison askeleen eteenpäin. Tuli ensimmäinen kivuton aamupäivä, sitä seurasi kokonainen päivä ilman mitään hermo-oireita. WUHUUU! Yritin päästä eroon buranan syönnistä, mutta heti alkoi pakarassa tutut kiristykset, joten jatkoin lääkkeiden syöntiä. Kun oli kulunut neljä viikkoa leikkauksesta menin terveyskeskukseen fysioterapiaan. Tässä vaiheessa takana oli jo pidempi hyvä jakso ja mieli oli sen myötä positiivinen. Terapeutti totesi, että hermo on vielä todella tiukka, treenejä vähän muokattiin sen mukaan sitten.  Sain ohjeeksi aloittaa kyykkäämisen ja hermoa piti venyttää. Pari päivää tästä tilanne sitten meni taas huonompaan. Alkoi jatkuvat hermosäryt ja sähköiskut (jotka olivat jo reilun viikon olleet poissa) palasivat kuvioihin mukaan. Mikä pettymys.

Kun tätä nyt kirjoitan on leikkauksesta kulunut muutaman päivän yli kuusi viikkoa. Torstaina kävin sairaalassa fysioterapeutilla loppukontrollissa. Odotin tuota käyntiä kuin kuuta nousevaa, mutta se oli mulle tosi iso pettymys. En saanut sieltä itselleni mitään mitä kaipasin. Fysioterapeutti ei minua osannut neuvoa ja myönsi sen kyllä itsekin. Hyvään suuntaan ollaa kuitenkin menossa. Jos tekisin kevyttä työtä, olisin voinut tänään palata jo töihin, mutta nyt sairaslomaa jatkettiin vielä kuukaudella koska työni on erittäin fyysistä.  Sain normaalit liikkumisluvat, mikä siis tarkoittaa että fiiliksen mukaan pitää mennä. Heti fyssarin jälkeen menin hierojalle pitkästä aikaa. Selkä on lyönyt itsensä kunnon jumiin kuluneen 13 viikon aikana ja niin on myös jalat. Jalkaterä on edelleen kokoajan pienessä puudutus tilassa ja takareittä polttelee, sähköiskuja tulee helposti jos tekee pienenkin väärän liikkeen. Lääkkeitä en ole nyt säännöllisesti syönyt, mutta minulla ja hierojalla epäilys on, että pieni tulehdus tuolla selässä edelleen on, nimittäin tällähetkellä hyödyn selvästi buranan syönnistä, ennen leikkaustahan lääkkeistä ei ollut mitään apua.

13 viikkoa sairaslomaa kuulostaa ihan törkeän pitkältä ajalta, mutta se on lopulta mennyt nopeasti, jäljellä olevat neljä viikkoa tuntuvat kuin pidennetyltä viikonloppu vapaalta. Töissä ollessa lasten suusta kuului usein "äiti se on aina töissä", syvästi ihmettelen, että vielä ei oo kukaan sanonut "etkö sie aijo ikinä enää mennä töihin". Mieli on odottava ja positiivinen. Jotenkin selvitään kyllä.

Rauhallista Joulua jokaiselle!

Kipu kuolee huutamalla...

...Vaan miten kauan sitä kestää, ei, sitä ei voi tietää.

Ne jotka seurasivat aikaisempaa blogiani, tietävät, että olen kärsinyt koko tämän bloggaus ajan (aina vuodesta 2012) erinäisistä krempoista ja kivuista. Viime kuukausina olen miettinyt paljonkin omaa historiaani ja yrittänyt vetää siitä jotain johtopäätöksiä ja ymmärtää sen myötä omaa kehoani. Lapsuudessa olin seurannassa selän skolioosin vuoksi, kymppi veenä pyörähti nilkka ympäri jääden todella löysäksi, aktiivisen liikkumisen aikuisiällä aloittaessani sain vaivaksi polven, jonka ongelmaksi arveltiin jonkinlaista rasvapoimua joka jää puristuksiin polven rakenteisiin, erään surullisen kuuluisan lenkin päätteeksi sain keuhkoputken tulehduksen jonka myötä alkoivat järkyttävät kivut keukoissa sekä toisessa kyljessä, epäiltiin kiinnikkeitä, kylkiluun murtumaa, astmaa ja lopulta tietzenin oireyhtymää. Mutta ei paneuduta nyt näihin sen enempää, vaan kerron mitä tapahtui toukokuun-syyskuun aikana.

Yhtenä iltana kärsitty ei kivuista, nautittiin vain.

Viime toukokuussa koin yhden mahtavimmista tapahtumista, single speed pyöräilyn em kisat. Kisat olivat Sloveniassa, mikä tarkoitti siis pitkiä kilometrejä ensin autossa, sitten lentokoneessa, toisessa lentokoneessa ja taas autossa. Perillä sloveniassa hieman pyöräilyä ja paljon kävelyä ja muutaman päivän päästä taas autoa, lentokonetta ja autoa. Matkan jälkeen alkoivat uudenlaiset kivut vallata elämääni. Yksi päivä töissä astianpesukonetta tyhjentäessä tuntui, että selkäni jumahti, en saanut sitä suoraksi kunnolla. Liikkeelle lähtiessä fiilis oli kuin vanhalla mummolla, pari könkkä askelta, kunnes selkä suortui ja liikkuminen helpotti. Jalkaan alkoi ilmaantua hermosärkyä. Pakotti, välillä tuntui että muurahaisia juoksi pohkeessa, kiristi, yöunet olivat mitä olivat. Menin lääkäriin. Työterveyslääkäri kysyi tylysti, että mitä lääkkeitä minulta löytyi kotoa, käski syödä niitä (burana ja panadol) ja totesi, että olen työkykyinen, hän ei löydä hermopinnettä tosin voihan se olla, että siellä pieni pullistuma jossain on. Mutta kipua ei tarvitse kuulma pelätä ja bla bla blaa. Olin itse täysin erimieltä työkyvystäni, mutta minkäs teet.

Vajaa viikko tästä, lähdin autolla kauppaan, kilometrin ajon jälkeen huusin autossa tuskissani, takareittä repi niin maan perkeleesti. Valoissa odotellessani mietin, että pitääkö minun vain hypätä autosta ulos, kivut olivat helvetilliset. Työterveydestä en saanut lääkärille aikaa, päädyin yksityiselle. Siellä lääkäri ihmetteli kovin edellisen lääkärin kommentteja, kuulma meikäläisen työhön ei ole asiaa näillä kivuilla jos on epäilys välilevynpullistumasta, sairaslomaa ja lähete fysioterapiaan ja vahvemmat lääkkeet.

Kappale kaunista sloveniaa

Fysioterapeutille pääsin heti parin päivän sisään. Päädyttiin manuaaliseen käsittelyyn, koko kroppa oli totaalisen tukossa. Koska mitkään testit eivät suoranaisesti viitanneet pullistumaan, sain luvan liikkua fiilisten mukaan. Sain esim pyöräillä jos siihen ilman kipuja pystyin. Tuolloin pyöräily olikin paljon helpompaa mitä kävely. Kivut jatkuivat, panacodista ja buranasta ei ollut mitään apua. Juhannusaattoaamuna nousin mökillä vuoteesta, laskin jalkani lattialle ja sillä sekunnilla tuntui kuin vasemman jalan taakse olisi kasvanut aurauskeppi, kyllä AURAUSKEPPI. Tuska oli kamala. Päätin silti lähteä aamu"lenkille". Vasen jalka ei tuntunut toimivan hyvin, ajattelin silti testata sitä muutaman juoksuaskeleen verran. Jalka hakkasi kuin sadan kilon pötikkä mökkitietä vasten. Ei helkkari, tuumasin mielessäni. Steppailin pitkin mökkipihaa milloin varpailla, milloin kantapäillä, ihan vaan varmistaakseni, että mitään suurempaa ongelmaa ei kuvioissa ole. Myöhemmin fyssari totesi saman, minkä itse tunsin, jalan takaosassa kulki onttoputki, joka ei juuri käsittelyihin reagoinut.

Sairasloma läheni loppuaan ja päädyin terveyskeskukseen lääkärille. Lääkäri kuunteli tarinaani myötätuntoisena, tutki ja aloitti sitten paasauksen. Hän ei löydä minulta minkäänlaista hermopinnettä (varpailla kävellessä vasen kantapää ikäänkuin tippui kun nilkassa ja pohkeessa ei ollut pitoa -> ei mitään merkitystä lääkärille. En edelleenkään reagoinut perinteisiin jalannosto testeihin lääkärin toivomalla tavalla eli jäätävällä kivulla ja sitä seuraavalla huudolla, mikä ilmeisesti tarkoitti että myöskään hermo ei ole pinteessä, vaikka jalkaa ei tuohon aikaan montaakaan asetta nostettu pöydän pinnasta ja puoli ero oikeaan oli enemmän kuin selvä. Hieroja löyti joka kerta pakarastani erittäin kipeät kohdat, tämä lääkäri vain hiveli kankkuani ja kun en huutanut niin hermokipua ei niissäkään ollut, kuvittelin siis ne repivät kivut pakaraan). Lääkäri hieman ynseään sävyyn ohjeisti minua, että tämän asian takia minun ei tarvitse enää lääkäriin tulla, ainoastaan jos ulosteet menevät alle tai en saa virtsattua, silloin on lupa mennä päivystykseen, kiitos ja ylistys tästä ;) !!!! Fysioterapiaa olisi kuitenkin hyvä jatkaa ja panacodin tilalle kirjoitettiin jokin muu lääke. Hermosärkyyn, jota minulla ei siis kuulma ollut, tarjottiin hieman naureskellen Lyrica lääkitystä, tästä kieltäydyin. Ei siis muuta kuin töihin.

Heinäkuun alussa vietettiin kaverin synttäreitä mökillä. En nukkunut koko yönä, pyörin sängyssä. Seuraava aamu oli kipujen täyttämä. Ensin kuvittelin, että kärsin krapulasta, mutta lopulta totuus paljastui. En voinut pysyä aloillani, ravasin ympäri mökkiä asettuen välillä lattialle, välillä istumaan jne. Kipuhorkassa vedin buranaa 1600mg, vaikka tarkoitukseni oli ottaa gramma panadolia plus kasisatanen burana (ihan vain psyykkaamaan, apuahan niistä ei ollut). Autossa kotimatkalla väänsin miltei itkua. Kotiin päästyä oksensin. Menin seuraavana päivänä yksityiselle lääkärille, saikkua ja uudet lääkkeet, joista ei apua taaskaan ollut.

Fyssarini jäi lomalle ja sain uuden hierojan. Tuon hemmon käsittelyssä koin todellisen valaistumisen. Kaveri ei ollut vielä kättäkään laskenut selälleni, kun hän jo naurahti löydöilleen. Hieronnan ajan teksti oli hyytävää kuultavaa. Toinen nilkka löysä (jep, se mikä pyörähti lapsena ympäri), polven rakenteet hyvin poikkeukselliset, pakaran lihakset eivät toimineet (toimivat kyllä käsittelyn jälkeen), lantio vino, skolioosi sellaisessa paikassa että voi aiheuttaa hengitysvaikeuksia (jep, näinköhän kyse ei ollutkaan tietzenistä aikanaan), oikea puoli super kireä, vasemmassa pakarassa hillittömät kipupisteet, jalat eri mittaiset, si nivel ei ole paikallaan jne jne.. Tunsin itseni kirjaimellisesti vanhaksi ja raihnaiseksi, mutta aloin ymmärtää kehoani ja kaikkia niitä kremppoja joista olen kärsinyt. Keho todellakin on kokonaisuus, kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Paras paikka maailmassa, laiturin nokka mökkirannassa

Kesä kului siis tehden töitä, kuunnellen kipuja ja välillä saikkuillen. Aina kun hieronnassa saavutettiin tuloksia, ne murenivat töissä raskaiden nostojen ja kiertojen myötä. Turhautti ja paljon. Etsin itselleni pt:n jonka kanssa voisin aloittaa salilla turvallisesti treenauksen. Samaan aikaan (elokuun alussa) työterveydessä sattui kohdalle lääkäri, joka ei pihistellyt sairaslomissa ja jolla oli viimeinkin haluja lähteä selvittämään, että mikä minua oikeasti vaivaa ja sain lähetteen magneettikuvaan (toki eka otettiin turhat rtg kuvat jne). Salilla käynnit ja hieronnat alkoivat purra kipuihin (joista pahinta oli pakaran alueen jäätävät kramppimaiset kivut). Salilla taisi yksi ainoa liike jäädä tekemättä (laaja vatsarutistus pallolla). Pt ihmetteli kovasti, että miten tällä liikkuvuudella varustettu ihminen pystyi tekemään syväkyykyn melkoisen tyylipuhtaasti. Ja tulostakin tuli, joka kerta vähän enemmän painoja, olin tyytyväinen.

Lopulta koitti mri kuvauksen aika. Olin ollut tuolloin melkein kaksi viikkoa kivuton! Siis kaksi viikkoa! Aivan mahtavaa aikaa. Kuvauksen jälkeisenä päivänä intouduin lähtemään pitkästä aikaa maastopyöräilemään. Pyöräily sujui hyvin, kilometrejä tuli ehkä 20, joista max 5 helpossa maastossa. Mihinkään ei sattunut. Seuraavaksi päiväksi oli sovittu pt:n kanssa treenit. Aamulla herätessä totesin, että selkä oli vähän outo, ei kipeä, mutta jotenkin turta, ilmeisesti väsynyt edellispäivän pyöräilystä. Salilla tehtiin alkulämmöt, ei mitään kummallisuuksia tuntunut ja asettauduttiin jalkaprässiin. Lämmittelyt sujuivat ja aloitettiin varsinainen sarja. Eka sarja sujui, pt kyttäsi vieressä että liike menee puhtaasti, toinen sarja ok, kolmas sarja alkoi hyvin kunnes yhen äkkiä löi tajuton kipu pakarasta jalkapohjaan, väittäisin että sen sähköiskun pystyi jopa kuulemaan ja haistamaan. Pääsin laitteesta omin avuin pois, mutta totesin, että nyt kävi paskasesti. Olin tuskissani. Varpaat tuntuivat kiehuvan, jokainen liike löi uutta kipua, vihloi. Treenit jätettiin kesken ja minä taapersin pettyneenä kotiin. Ei saatana tämä voi mennä taas näin! Niin paljon on tehty kropan eteen töitä, olen saanut nauttia pari viikkoa kivuttomasta elämästä ja nyt taas kylmää vettä tulvii niskaan. Pelotti ja itketti koko matkan kotiin.

Kotona heittäydyin sängylle pariksi tuntia ja kivut väistyivät. Ajattelin, että taisin sittenkin selvitä säikähdyksellä, vähänpä minä tiesin. Liikkeelle lähtiessä löivät saatanalliset kivut. Ja eikun takaisin sänkyyn, sillä erotuksella, että kivutonta asentoa en sängystä enää löytynyt. Vatkasin jalkaa ees taas, en pystynyt olemaan aloillani. Tuska oli kamala. Vedin panacodia naamaan sillä ajatuksella että nukahtaisin. Yleensä yksi panacod aiheuttaa minulle 16 tunnin kännin, niin ei käynyt nyt. Kun minulle tuli nälkä, kävelin nopeasti keittiöön, sieppasin sieltä banaanin ja takaisin sänkyyn ja sitten puoli tuntia ulisin, uikutin ja heittelehdin levottomana ennenkuin pystyin edes ajatella syöväni evääni. Vedin panacodia kaksin käsin, enemmän ja tiheämmin mitä olisin saanut. Halusin vain sammua, edes pieneksi hetkeksi.

En mennyt ensiapuun koska minulla oli seuraavalle päivälle työterveyslääkärille aika, päätin sinnitellä sinne. Jossain vaiheessa tajusin, etten ole salireissun jälkeen käynyt vessassa vaikka aamupäivällä vedin ihan kunnolla nesteitä naamaan. Huolestuin heti. Laskin käteni alavatsalle ja totesin, että rakko oli sinkeällä. En siis tuntenut virtsaamisen tarvetta, vaikka rakko oli täysi. Hammasta purren ja kivuista inisten raahauduin vessaan. Istuminen ei oikein ottanut luonnistuakseen, virtsaa ei tullut. Sattui niin saatanasti. Väkisin pusersin vatsalihaksilla rakkoa tyhjäksi, viimein tuli hieman virtsaa, helpotuin. Mutta kun kipuaalto iski, loppui virtsan tulo, taas väkisin pusertamista ja pari lusikallista virtsaa. Lopulta totesin, että eiköhän se riittänyt tälle erää. Yö oli pitkä ja kipeä. Miehen käskin sohvalle nukkumaan, koska en halunnut yhtään häiriötekijää samaan huoneeseen. Välillä huusin, välillä itkin. Jossain vaiheessa yritin uudestaan vessaan, pääsin vain kaksi askelta sängystä ja pakko oli palata takaisin.

Valvoin koko yön, katsoin netflixistä jotain sarjaa, en muista mitä, enkä varmaan silloinkaan ymmärtänyt siitä mitään, pääasia, että minulla oli joku kaveri siinä. Lopulta klo 10 seuraavana aamuna kuudennen panacodin jälkeen minä sammuin, tunniksi. Kuulostaa niin kovin vähältä, mutta minulle se antoi älyttömästi voimia. Olin todella kiitollinen tuosta tunnista, jolloin en tuntenut kipuja ja jonka sain viettää pois tästä maailmasta. Iltapäivällä oli lääkärille aika. Odotusaulassa ravasin pitkin käytävää, en voinut asettua aloilleni. Lopulta lääkäri kutsui minut huoneeseen. Siinä ei paljoa vatuloitu. Lääkäri totesi, että kuvissa näkyi selvä välilevyn pullistuma L5-S1 välissä ja hän kirjoittaa lähetteen erikoissairaanhoidon puolelle. Lisäksi tramal resepti ja sairaslomaa.

Näin vedettiin tämä tyttö nöyräksi, jälleen kerran.

Niin helvetin kipeenä.