Löydä oma Gurusi

Kun kroppa kremppaa ja omat keinot eivät tuota tulosta, on aika kääntyä ammattilaisten puoleen. Mutta miten ihmeessä löytää se oikea hieroja tai fyssari, joka ratkaisee just siun ongelmat? Tylsääkin tylsempi vastaus tulee tässä: kokeilemalla.

Tässä vuosien varrella on tullut törmättyä monenlaisiin hierojiin ja fyssareihin. Mutta se päivä kun löysin oman guruni, se oli jotain maagista, kuin rakkautta ensikosketuksella. Olin niin fiiliksissä tuosta löydöstäni, että hehkutin sitä myös facessa ja johan alkoi sadella kysymyksiä, että kuka tämä tyyppi on jolla kävin jne. Nyt ajattelin tehdä pientä listausta omista kokemuksistani, että mistä sen tietää kuka on just se siun gurusi ja miten hänet voisi ehkä löytää (tätä kirjoittaessa ajattelen lähinnä hierontaa ja manuaalista fysioterapiaa en niinkään toiminnallista kuntoutusta).

 Puskaradio toimii aina. Etsintä kannattaa siis aloittaa kyselemällä, mutta tässäkin on hyvä muistaa pari seikkaa, joihin olen itse törmännyt. Moni hehkuttaa omaa hierojaansa tai fyssariaan, mutta sitten kun kysyt, että kenellä muilla tuo ihminen on käynyt, niin vastaus on, että ei kellään muulla, jep jep. Jos olet käynyt vain yhdellä hierojalla, niin millä kokemuksella voit väittää, häntä parhaaksi mahdolliseksi? Se on sama kun käyt koeajamassa autoa. Jos et ole ikinä ajanut millään autolla, niin kyllä se ladakin varmasti ihan mukavalta tuntuu, tai sitten ei. Kannattaa myös kysellä enemmän, että mitä vaivoja on käynyt hoidattamassa ja mitä niiden eteen on tehty. Jos suosittelijan suurin ongelma on toimistotyössä kipeytyvät niskat -> ei tämä anna vielä takeita että sama ammattilainen osaisi auttaa sinua esimerkiksi polviongemien kanssa. Toinen on sitten nämä innokkaat "serkkupojan" suosittelijat jne, itse suhtaudun kovin varoen näihin suosituksiin, se ei riitä että tyyppi on jonkun sukulainen, sori.

Seuraava hyvä mittari on tyypin työvuodet. Niin se vaan on, että työ tekee mestarin. Siinä todellakin on eroa, että onko tyyppi ollu hommassa mukana 2 vuotta vaiko 20. Jonkinlaisena mittarina toiset pitää myös sitä, miten nopeasti kyseiselle ammattilaiselle saa ajan. Fakta: moni vakiasiakkaista varaa heti uuden ajan, eli kalenteri saattaa olla täyttynyt jo kuukaudenkin päähän, MUTTA ajan voi silti saada vaikka samalle päivälle, koska samaisesta syystä tulee usein peruutuksia, kuka sitä tietää onko kuukauden päästä  sairaana tai tuleeko vaikka joku työeste... eli se että pääset hierojalle heti, ei tarkoita että hän olisi huono, mutta jos aikasi menee vaikka parin viikon päähän -> tämä voi kertoa että hänellä on suht iso vakioasiakas piiri ja näin ollen myös tyytyväisiä asiakkaita.

Erityisesti huomioitava juttu on se, että  mikä sopii minulle ei välttämättä sovi sinulle. Ja tämähän tarkoittaa sitten vain sitä, että on kokeiltava. Ja nyt voin kertoa, että kun löydät juuuuuuri sen oikean tyypin huoltamaan sinun kroppaasi, niin sinä kyllä huomaat sen. Esimerkiksi omalla kohdallani eräs hieroja suorastaan murjoi kaikin voimin jalkojani auki. Ja minä todella luulin, että sen homman tulee sattua niin saatanasti. Lopputulos oli se, että meikäläisen kroppa reagoi hierontaan jumiutumalla entisestään. Kävin ko fyssarilla viitisen kertaa, tulosta ei tullut, eikä tyyppi osannut muuttaa tekniikkaansa, se oli aina sitä samaa jyystämistä, eikä hän oikein osannut edes arvella mistä ongelmani olisivat voineet johtua. Seuraavan tyypin otteet oli jo lähempänä sitä mitä kroppani kaipaa, mutta jotain siitä puuttui. Mutta edelleenkin muistan kristallin kirkkaana sen hetken kun ne oikeet kädet koskivat ihoani. En usko rakkauteen ensisilmäyksellä, mutta uskon, että oman luottohierojan voi löytää ensi kosketuksella. Kyllä kroppa tietää mistä se tykkää!

Hyvä ammattilainen kyselee ja kuuntelee mikä sinun ongelmasi on. Hän tutkii kroppasi niin käsillään kuin myös katseellaan. Taitava näppinen kaveri löytää ne sinun jumisi, vaikka et hirveästi edes kerro missä niitä on, ja hän myös löytää ne jumit, joista et itse ole tiennyt mitään. Minä hyvin harvoin kerron sen enempiä, että miten kipeetä esim hieronta tekee, olen huomannut että luottohierojani tietää rajani, joskus jopa paremmin mitä minä itse. Kokenut ammattilainen, myös kertoo/ohjaa/opettaa asioita sinulle sinun kropastasi. Hän kertoo mistä olet jumissa, mitkä nivelet ovat löysät, onko lantiosi kiero jne jne ja hän myös kertoo, että mikä kaikki vaikuttaa mihinkin. Hän osaa myös kertoa mitä sinun kannattaisi tehdä itse kehosi hyväksi tai mitä sinun ei missään nimessä kannata tehdä. Kun olet taitavan ammattilaisen käsittelyssä, opit joka kerta jotain itsestäsi ja kehostasi. Ja jos palaat tämän kaverin luo kerta toisensa jälkeen, huomaat, että käsittely ei ole aina samanlainen, hän muuttaa tekniikkaansa jos näkee että sille tarvetta on. Hän ei myöskään rutiininomaisesti hiero koko kroppaa (ellet sitten toivo juuri sitä), jos hän näkee, ettei käsittelylle tarvetta ole, vaan hän keskittyy silloin enemmän suurempiin ongelmakohtiin. Ja mitä paremmin hän oppii kehosi tuntemaan, sen paremmin hän osaa kertoa ollaanko tehty oikeita asioita. Ammattilainen ei myöskään kehoita sinua tulemaan uuteen käsittelyyn heti ensi viikolla, jos hän näkee, ettei siihen ole tarvetta!

Ja kuten kaikissa ihmissuhteissa, jos kemiat ei natsaa niin ne ei vain natsaa! Hieronta ja fysioterapia ovat mielestäni melko intiimejä hetkiä, niitä ei voi verrata esim lääkärissä käyntiin. Toinen ihminen tulee todella lähelle sinua kosketuksen kautta ja sillä on väliä että miten sen tekee. Tilanteen voi joko pilata tai pelastaa hyvinkin pienillä asioilla, vaikka sillä mitä on syönyt lounaaksi. Jos asiakas kokee kyseisen ihmisen toiminnan epämukavaksi, on se sitä alusta loppuun ja vaikka tyyppi tekisi työnsä kuinka taitavasti ei sillä loppupelissä ole enää merkitystä.

Suuri vaikutus on myös sillä miten itse toimit noissa tilanteissa. Esim jätätkö käymättä vessassa ennen hierontaa -> pienikin virtsahätä vie rentoutta kropastasi pois. Millaiset rintsikat puet päälle -> ne tiukat juoksuliivit saattaa olla toiselle osapuolelle hieman hankalat saada hieronnan päätteeksi kiinni. Jos sinua vaivaa ajatus säärikarvoistasi, niin ajele ne edellisenä päivänä niin ei tarvitse siinä hierontapöydällä miettiä että mitähän se mahtaa ajatella niistä (hyvin todennäköisesti ei ajattele yhtään mitään).  Eli sinun on osattava myös itse tehdä olosi hyväksi. Kannattaa muistaa, että ihminen se on se ammattilainenkin ja hei, ne on nähneet uransa aikana vaikka mitä.

Ugh, tällainen pintaraapaisu tällä erää... seuraavalla kerralla ajattelin vähän avata, että missään mennään omien treenien suhteen :) Nyt oikein ihanata vuoden vaihtumista kaikille!Jos ammutte raketteja niin tehkää se turvallisuutta vaalien!

Hyvät vibat luonnosta

Moni on kysellyt näiden kuukausien aikana, että miten miun pää on kestänyt tätä elämää. Hyvä kysymys, vastaus riippuu niin päivästä. Mutta pääasiassa miula on hyvä fiilis.  Miula on ollut niin paljon aikaa ajatella asioita, kuunnella ja katsella, että sen valossa nää pitkät sairaslomaviikot ovat olleet yksi seikkailu oman mielen sopukkaan.

Viime kesälle olin suunnitellut vaikka mitä kivaa. Ekana oli se slovenian reissu joka toteutui, sitten olin suunnitellut pitkää patikkaretkeä (ei onnistunut), ajattelin aloittaa suunnistamisen ihan "tosissaan" (pääsin kolmesti metsään), ajattelin viettää yhden yön pyöräillen (joo, ajatukseksi jäi), piti osallistua snowflakes seikkailuun (jouduin perumaan), sain paikan vaarojen maralle (joo, tääkin paikka myytiin, kiitos vaan ostajalle), lasten kanssa lomareissu jonnekin (joo ei lähetty, en voinu istuu autossa) jne jne. KAIKKI mitä olin suunnitellut, ei toteutunut. Vitutti, oikeasti, vitutti. Sen jälkeen kun vaarojen paikan myin pois, jostain tuli helpotus.

Aloin hakemaan hyvää fiilistä luonnosta, siellä missä juoksen ja pyöräilen, sielä voi myös hei kävellä, kuunnella, katsella ja tuntea! Ikävä oli (ja on edelleen) sitä fiilistä kun syke nousee ja tulee hiki (nykyään hiki tulee vain jos on liikaa päällä). Mutta kun katseen nostaa taivaalle, ei voi kuin vain kiittää onneaan, että saa nähdä kaiken sen kauneuden. Kun aurinko heittää lämpöiset säteet poskelle, oi että, se on nannaa. Silmät ovat alkaneet löytää pikkulintuja ja oravia joka puolelta, hei täällä ei ollakaan yksin! Eläinten elämää on kiva seurata. Viime syksynä läheisellä lammella majaili useita joutsenia. Päivittäin kävelin siitä ohitse ja seurasin niiden elämää ja poikasten kasvua. Parhaimmillaan niitä oli joku 15 siellä. Kun säät alkoivat viiletä ja ensimmäiset lumet satoivat maahan minua ihan jännitti, että joko ne ovat muuttaneet pois. Itseasiassa taisi käydä niin, että muuttopäivä tapahtui minun leikkauksen aikoihin.

Tämä terveydellinen tilanteeni sysäisi minut liikkumaan luonnossa myös ei niin hyvinä ja kauniina päivinä, koska pää ei kestä olla 24/7 kotona ja kroppa vaatii liikettä. Minä olen lenkkeillyt niin vesi kuin räntäsateessa. Viimassa ja tuiskussa. Joka kerta olen siitä nauttinut. Kun varusteet on hyvät, voi keskittyä itse vain nautiskelemaan. Välillä kuljen kuulokkeet korvilla, välillä taas haluan kuunnella ympäristön ääniä. Ehkä mahtavimpia kuulomuistoja viime kesältä olivat ne kerrat kun kuulin taivaalta matalan humahtelevan äänen ja kohta useampi joutsen lenti matalalta ylitse, wau.

Edellis talvena aloitin lintujen ruokinnan tässä kotipihassamme. Hitsi se on hauskaa hommaa. Seurata mitkä ruuat noille tipusille millonkin kelpaa. Uuden lajin bongaus tuo itselleen mahtavan mielen. Entäs se ärsytys kun punatulkut ruokailevat korttelin päässä, mutta minun lauta ei kelpaa, olkaatte oloisanne! Tänä talvena on myös ruokintapiste pystyssä, mutta bongailut ovat jääneet vielä vähälle kun bongauspaikka on turhan viistossa linjassa, käy liikaa selkään vielä tuo homma. Myös nämä meidän pihaoravat ovat vekkuleja tyyppejä kerrassaan, niiden leikkiä ja touhuja on piristävä seurata.

Tänä talvena olen jo päässyt kolmesti hiihtämään (ette uskokaan miten mahtavaa se on näitten pitkien kävelykilometrien jälkeen). Mistään hikiurheilusta ei edelleenkään ole kyse, mutta fiilistä se tuo mielen sopukkaan ja toivottua liikettä jumiutuneeseen selkään. Hiihtäminen on minulle lapsuudesta tuttu, rakas tapa nauttia luonnosta, erityisesti kun hiihdetään valaistujen latujen ulkopuolella, keskellä metsää. Olen alkanut haaveilla eräsuksista :). Hartaasti toivon, että sen verran hyvin kuntoutus alkaisi tuottaa tulosta, että pääsisin tänä talvena lumikenkäilemään, toki se vaatii myös enemmän lunta, viime päivinä on täällä idässä tullut vettä ja meidän korkeat nietokset ovat kokeneet suuren tiivistymisen ihmeen. Mutta oletteko koskaan huomioineet, miten metsä tuoksuu joka vuodenaikaan hieman erilaiselle? Paras tuoksu tulee havumetsässä helteellä, keho rauhoittuu heti, suupielet kohoaa ja mieleen tulvii muistoja lapsuudesta.

Geokätköily on myös hyvä porkkana lähteä ulos. Tämä harrastus on ollut minulla monta kuukautta tauolla (yllätys) kun en ole ollut kyvykäs rymyämään metsässä ja nuo kaupunkikätköt eivät niin polttele. Nyt olen kuitenkin alkanut katsella jotain kivaa trailia, jonka voisi esim juurikin hiihtäen tai kenkäillen tehdä. Ihmisellä pitää olla haaveita ja suunnitelmia ja minulla niitä edelleen on, isoja ja pieniä. Yksi iso haave on, että saisin kaivaa rakkaan läskipyöräni tallista ja ajaa sillä keväthangella. Aika näyttää. Tällä hetkellä en voi ajatella viettäväni tuntiakaan ajoasennossa ja luulen, että pyorän tärinä ei tee vielä hyvää selälle, se tuntuu "ottavan nokkiinsa" niin helposti.

Seuraavan kerran kun astut ulos kotiovesta, katso taivaalle ja tarkkaile sen värejä. Kiinnitä huomiota takin kaulukselle laskeutuneeseen lumihiutaleeseen tai ikkunaan piirtyneeseen kuuran kukkaan. Etsi läheisestä puusta pikkulintu tai vaihda pari sanaa pihaoravan kanssa (ne ihan oikeasti jää kuuntelemaan ja joskus jopa juttelevat takaisin). Parhaat mielenlääkkeet ja ilonlähteet eivät maksa mitään.

PreOp - Op - PostOp

Kun nyt pääsin kirjoittamisen makuun, niin käytetään uneton yö hyödyksi ja jatketaan tarinaani siitä mihin viimeksi jäätiin.

Syyskuussa 2016, sain diagnoosin M51.1 Prolapsus disci LV-SI, joka painaa vasenta SI-hermoa. Se oli sitä, mitä olin epäillytkin, mutta silti sen kuuleminen tuntui pettymykseltä. Tämän lisäksi L4-5 välissä on madaltumaa, välilevyssä pullistumaa ja sen ulkokehässä jonkinlainen vaurio, mutta ei paina hermokudosta. LV-SI välissä myös aktiiviseen rappeumaan liittyvää turvotusta. L2-3 välissä on nestelisää, joka voi viitata instabiliteettiin, ei kuitenkaan pullistumia tai stenoosia. L3-4 välissä myös nestelisää.

I feel ya, mr Suhonen

Jep jep. Tramalia kipuun, ei auttanut. Yöt menivät taas pari viikkoa melko heikosti. Jossain vaiheessa sitä aina heräsi jalan särkyyn, sentään kuitenkin nukuin edes jotenkin. Oikeastaan tuollainen 22-01 yöunet olivat ihan luksusta. Sitten valvottiin, odotettiin aamua, että pääsi kävelylle. Ainoat liikunnat oli kävelyä, vielä vähän kävelyä ja sen päälle vielä vähän kävelyä. Hermosärkyä kokoajan, lähinnä takareiden pakotusta, pakaran raastavaa repivää kipua ja välillä sähköiskuja varpaisiin ja joskus varpaisiin + alavatsalle yhtä aikaa. Kivut vaihtelivat useita kertoja päivässä. Jos aamulla heräsit ilman kipuja, oli illan tuskat vähän kirpakammat.

Hieronnassa kävin vielä kuukauden päivät, kunnes tuli aika kirurgille, silloin työterveyslääkäri kehoitti jättämään nuo käynnit pois. Asiat tuntuivat menevän eteenpäin rytinällä. En ollut vielä kirurgillakaan käynyt, kun sain jo ajan leikkaukseenkin! Siinä vaiheessa ajatukseni olivat enemmän kuin sekavat ja ihmettelin kovasti, että miksi on jo leikkuri varattu, vaikka lääkäri ei ole edes katsonut.

Kirurgi osottautui todella mukavaksi mieheksi, joka tuli siihen tulokseen, että pullistuma kannattaa leikata. Tässä vaiheessa akillesjänteen refleksi oli jo todella laiska, kun toinen jalka vispasi vilkkaasti jänteeseen napauttaessa, vasen vain vähän nyökähti kolmannella iskulla. Tämä lääkäri ei ollut leikkaava kirurgi, joten jännitystä lopullisesta leikkauspäätöksestä minulla riitti ihan leikkausaamuun asti. Ennen leikkausta hain välinevuokraamosta kyynärsauvat, koska tämmöinen ohjeistus tuli preoperatiivisessa haastattelussa. Haastattelun tehnyt sairaanhoitaja kertoi niin hyvin leikkauspäivän kulun, ettei epäselvyyksiä minulle jäänyt ja mieli oli sen puolesta rauhallinen.

Kasvot kohti valoa!

Seitsemän viikkoa tilanteen pahenemisesta koitti leikkauspäivä. Aamulla menin sairaalaan LEIKO yksikköön, siellä sairaanhoitaja otti minut vastaan. Vaihdoin sairaalan vaatteet päälle, labra kävi ottamassa viimeset kokeet ja sitten menin käytävälle toisten potilaiden joukkoon odottelemaan lääkäriä. Leikkava lääkäri kävi ennen ensimmäistä leikkaustaan statustamassa tilanteeni ja oli sitä mieltä että leikkaus tehdään. Lääkäri oli hyvin lepposa mies, totesi että olin loistava leikattava kun olen niin laiha :D Olin kolleegoiltani ja tutuilta lääkäreiltä yms kuullut hänen taidoistaan vain hyvää, siksi halusinkin juuri hänen leikkaavan selkäni ja toiveeni kuultiin. Fiilis oli hyvä ja ihmeen rauhallinen.

Puolisen tuntia ennen saliin siirtymistä sain diapamia ja tämä kyllä rauhoitti oloani entisestään. Lopulta leikkurin hoitajat tulivat hakemaan. Salissa köllähdin ensin normaalille sairaalasängylle, josta sitten siirtäisivät minut leikkauspöydälle. Anestesiahoitaja viritteli kanylin käteen ja kaikki seurantalaitteet ympäri kroppaa. Olen itse aikanaan tehnyt työharjoittelun salissa, joten kaikki oli sen puolesta tuttua, mutta on se vaan opettavaista olla itse potilaana. Salin henkilökunnasta minulla ei ole muuta kuin hyvää sanottavaa, siellä oli todella rento fiilis kun odoteltiin anstesialääkäriä. Lopulta lääkäri tuli ja alkoi laittaa lääkkeitä suoneen. Vähän väliä hän vilkuili minua, että olisinko jo unessa, en ollut. Taisin jo itse vähän turhautua tilanteeseen ja päätin, että en muuten perhana nukahda, hah, no nukahdin kuitenkin. Muistan kun silmien eteen tuli pimeys, ihan kuin olisi esirippu mennyt kiinni. Käsittääkseni ko leikkaus voidaan suorittaa myös puudutuksessa, mutta minut  siis nukutettiin.

Muistan nähneeni unta leikkauksen aikana, uni sijoittui tietenkin työmaalle :D Varsinaista herätystä en muista, mutta muistan kirkkaat valot katossa ja liikkuvan sängyn.  Samalla hoitaja puheli minulle "Hanna, yritähän nyt herätä, siula oli aika rankka herätys", ilmeisesti olen siis pistänyt hommassa hieman vastaan. Sitten on taas filmi katki. Muistan katsoneeni kelloa joskus puoli kahden aikaan. Kirurgi kävi heräämössä moikkaamassa ja kertoi leikkauksen sujuneen hyvin, muuten on hieman epäselvyyttä että mitä siinä juteltiin. Kaveri kävi kanssa kattomassa, en meinannut tunnistaa häntä. Palelti, sain lämpöpeittoa päälle, selkään kylmää, kipupiikkiä olkavarteen. Kolmelta tuli hoitaja hakemaan osastolle. Leikkurissa + heräämössä olin siis yhteensä vain 3,5 tuntia. Nopeeta toimintaa.

Osastolle päästessä olin hieman tuskainen ja hoitaja päätti antaa oxynormia. Sen kanssa kävi kuten kaikkien muidenkin vahvojen kipulääkkeiden kanssa: minä torkahtelen ja heräilen, ihan jatkuvasti. Se fiilis on kamala. Tuntuu kuin tippuisit syvään uneen ja hetken päästä heräät siihen, kun vedät keuhkot täyteen happea, ihan kuin et olisi hengittänyt kymmeneen minuuttiin. Vilkaiset kelloa, ja taas tiput uneen ja heräät viimeiseen hengenvetoosi, tätä jatkui yhdeksän tuntia. Jeeeeee! Lisäksi oxynormista tuli huono olo, joten roikuin tipassa aina aamuyön pienille tunneille saakka. Ekan kerran olin liikkeellä jo samana iltana johonkin seitsemän aikaan. Tasofordin tuella kävin vessassa, tosin en kyllä tukeutunut tuohon ollenkaan, se vain oli varmistuksena siinä mukana. Virtsaa ei meinannut ekana tulla, mutta sain kuin sainkin tiristettyä sen verran, ettei tarvinnut alkaa ultrailla ja katetroida. Yöllä sitten kävelin jo ilman tukia, yöhoitajan seuratessa vierestä ja tämän jälkeen liikuinkin ihan yksin.

Silmät on sielun peili, ja näistä silmistä näkee, että sielua on lääkitty.... vahvasti.

Yö meni siis oikeastaan valvoessa ja kuunnellessa huonetoverin kuorsausta. Onneksi olin ottanut langattomat kuulokkeet mukaan niin kuuntelin sitten läpi yön spotifysta musaa ja välillä jotain juutuuppi videoita kattelin. Kipuja oli, mutta ne tuntui enemmän sellaisilta makuukivuilta kuin leikkauksesta johtuvilta. Seuraavana aamuna kävi kirurgi kiertämässä ja statustamassa ja sain luvan lähteä kotiin. Ennen lounasta kävi fysioterapeutti neuvomassa seuraavan neljän viikon harjoitteet ja katsoi miten kävely jne sujui. Lounaan jälkeen pakkasin tavarani ja mies haki kotiin. Koko sairaalareissu kesti yhteensä n. 28 tuntia :)

Ensimmäiset kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen oli yhtä sähköistä ilotulitusta vasemmassa jalassa. Kokoajan sytkytti elohiiri jossain päin kinttua, ja sähköiskuja säpsytteli pitkin jalkaa, erityisesti pienenkin rasituksen jälkeen. Jalkaterä tuntui edelleen puutuneelta. En siis kuulunut siihen onnekkaaseen ryhmään, jonka vaivat jäävät leikkauspöydälle, silti fiilis oli sellainen, että nyt on parempi. Ne kaikken kovimmat pakarakivut loistivat poissaolollaan ja olin saanut vasemman nilkkani  taas hallintaani! Ennen leikkausta kävellessä tuntui että nilkka pyörähtää ympäri pienestäkin epätasaisuudesta kantapään alla ja yhdellä jalalla seistessä nilkka vispasi ja vatkasi ihan kunnolla. Leikkauksen jälkeen jalka oli todella vakaa. Ei se silti ihan omalta tuntunut.

Ensimmäiset neljä viikkoa koostuivat kävelystä ja pienistä fyssarin opettamista jumpista. Kotona touhusin sen verran mikä tuntui hyvältä. Sohvalla ei saanut istua, syvät kumarrukset ja kierrot oli kiellettyjä ja maitopurkkia painavampaa ei saanut nostella. Ihmeen hyvin noihin rajoitteisiin tottui, vaikka olihan se vähän turhauttavaa kun kaupassa joutui välillä ravaamaan useita kertoja kun kerralla ei saanut kaikkea tuotua. Ekat kävelymatkat oli 500 metriä, siitä ne sitten pitenivät. Yleensä tein 2-3 lenkkiä päivässä, riippuen vähän kivuista, hermosäryn kanssa ei saanut kävellä. Kolmannella viikolla pystyin kävelemään jo 8 km yhtäsoittoa, tämän pitempiä en itseasiassa ole tehnytkään kun se on niin hemmetin tylsää.

Kun kaksi viikkoa oli kulunut leikkauksesta, otti toipuminen ison askeleen eteenpäin. Tuli ensimmäinen kivuton aamupäivä, sitä seurasi kokonainen päivä ilman mitään hermo-oireita. WUHUUU! Yritin päästä eroon buranan syönnistä, mutta heti alkoi pakarassa tutut kiristykset, joten jatkoin lääkkeiden syöntiä. Kun oli kulunut neljä viikkoa leikkauksesta menin terveyskeskukseen fysioterapiaan. Tässä vaiheessa takana oli jo pidempi hyvä jakso ja mieli oli sen myötä positiivinen. Terapeutti totesi, että hermo on vielä todella tiukka, treenejä vähän muokattiin sen mukaan sitten.  Sain ohjeeksi aloittaa kyykkäämisen ja hermoa piti venyttää. Pari päivää tästä tilanne sitten meni taas huonompaan. Alkoi jatkuvat hermosäryt ja sähköiskut (jotka olivat jo reilun viikon olleet poissa) palasivat kuvioihin mukaan. Mikä pettymys.

Kun tätä nyt kirjoitan on leikkauksesta kulunut muutaman päivän yli kuusi viikkoa. Torstaina kävin sairaalassa fysioterapeutilla loppukontrollissa. Odotin tuota käyntiä kuin kuuta nousevaa, mutta se oli mulle tosi iso pettymys. En saanut sieltä itselleni mitään mitä kaipasin. Fysioterapeutti ei minua osannut neuvoa ja myönsi sen kyllä itsekin. Hyvään suuntaan ollaa kuitenkin menossa. Jos tekisin kevyttä työtä, olisin voinut tänään palata jo töihin, mutta nyt sairaslomaa jatkettiin vielä kuukaudella koska työni on erittäin fyysistä.  Sain normaalit liikkumisluvat, mikä siis tarkoittaa että fiiliksen mukaan pitää mennä. Heti fyssarin jälkeen menin hierojalle pitkästä aikaa. Selkä on lyönyt itsensä kunnon jumiin kuluneen 13 viikon aikana ja niin on myös jalat. Jalkaterä on edelleen kokoajan pienessä puudutus tilassa ja takareittä polttelee, sähköiskuja tulee helposti jos tekee pienenkin väärän liikkeen. Lääkkeitä en ole nyt säännöllisesti syönyt, mutta minulla ja hierojalla epäilys on, että pieni tulehdus tuolla selässä edelleen on, nimittäin tällähetkellä hyödyn selvästi buranan syönnistä, ennen leikkaustahan lääkkeistä ei ollut mitään apua.

13 viikkoa sairaslomaa kuulostaa ihan törkeän pitkältä ajalta, mutta se on lopulta mennyt nopeasti, jäljellä olevat neljä viikkoa tuntuvat kuin pidennetyltä viikonloppu vapaalta. Töissä ollessa lasten suusta kuului usein "äiti se on aina töissä", syvästi ihmettelen, että vielä ei oo kukaan sanonut "etkö sie aijo ikinä enää mennä töihin". Mieli on odottava ja positiivinen. Jotenkin selvitään kyllä.

Rauhallista Joulua jokaiselle!

Kipu kuolee huutamalla...

...Vaan miten kauan sitä kestää, ei, sitä ei voi tietää.

Ne jotka seurasivat aikaisempaa blogiani, tietävät, että olen kärsinyt koko tämän bloggaus ajan (aina vuodesta 2012) erinäisistä krempoista ja kivuista. Viime kuukausina olen miettinyt paljonkin omaa historiaani ja yrittänyt vetää siitä jotain johtopäätöksiä ja ymmärtää sen myötä omaa kehoani. Lapsuudessa olin seurannassa selän skolioosin vuoksi, kymppi veenä pyörähti nilkka ympäri jääden todella löysäksi, aktiivisen liikkumisen aikuisiällä aloittaessani sain vaivaksi polven, jonka ongelmaksi arveltiin jonkinlaista rasvapoimua joka jää puristuksiin polven rakenteisiin, erään surullisen kuuluisan lenkin päätteeksi sain keuhkoputken tulehduksen jonka myötä alkoivat järkyttävät kivut keukoissa sekä toisessa kyljessä, epäiltiin kiinnikkeitä, kylkiluun murtumaa, astmaa ja lopulta tietzenin oireyhtymää. Mutta ei paneuduta nyt näihin sen enempää, vaan kerron mitä tapahtui toukokuun-syyskuun aikana.

Yhtenä iltana kärsitty ei kivuista, nautittiin vain.

Viime toukokuussa koin yhden mahtavimmista tapahtumista, single speed pyöräilyn em kisat. Kisat olivat Sloveniassa, mikä tarkoitti siis pitkiä kilometrejä ensin autossa, sitten lentokoneessa, toisessa lentokoneessa ja taas autossa. Perillä sloveniassa hieman pyöräilyä ja paljon kävelyä ja muutaman päivän päästä taas autoa, lentokonetta ja autoa. Matkan jälkeen alkoivat uudenlaiset kivut vallata elämääni. Yksi päivä töissä astianpesukonetta tyhjentäessä tuntui, että selkäni jumahti, en saanut sitä suoraksi kunnolla. Liikkeelle lähtiessä fiilis oli kuin vanhalla mummolla, pari könkkä askelta, kunnes selkä suortui ja liikkuminen helpotti. Jalkaan alkoi ilmaantua hermosärkyä. Pakotti, välillä tuntui että muurahaisia juoksi pohkeessa, kiristi, yöunet olivat mitä olivat. Menin lääkäriin. Työterveyslääkäri kysyi tylysti, että mitä lääkkeitä minulta löytyi kotoa, käski syödä niitä (burana ja panadol) ja totesi, että olen työkykyinen, hän ei löydä hermopinnettä tosin voihan se olla, että siellä pieni pullistuma jossain on. Mutta kipua ei tarvitse kuulma pelätä ja bla bla blaa. Olin itse täysin erimieltä työkyvystäni, mutta minkäs teet.

Vajaa viikko tästä, lähdin autolla kauppaan, kilometrin ajon jälkeen huusin autossa tuskissani, takareittä repi niin maan perkeleesti. Valoissa odotellessani mietin, että pitääkö minun vain hypätä autosta ulos, kivut olivat helvetilliset. Työterveydestä en saanut lääkärille aikaa, päädyin yksityiselle. Siellä lääkäri ihmetteli kovin edellisen lääkärin kommentteja, kuulma meikäläisen työhön ei ole asiaa näillä kivuilla jos on epäilys välilevynpullistumasta, sairaslomaa ja lähete fysioterapiaan ja vahvemmat lääkkeet.

Kappale kaunista sloveniaa

Fysioterapeutille pääsin heti parin päivän sisään. Päädyttiin manuaaliseen käsittelyyn, koko kroppa oli totaalisen tukossa. Koska mitkään testit eivät suoranaisesti viitanneet pullistumaan, sain luvan liikkua fiilisten mukaan. Sain esim pyöräillä jos siihen ilman kipuja pystyin. Tuolloin pyöräily olikin paljon helpompaa mitä kävely. Kivut jatkuivat, panacodista ja buranasta ei ollut mitään apua. Juhannusaattoaamuna nousin mökillä vuoteesta, laskin jalkani lattialle ja sillä sekunnilla tuntui kuin vasemman jalan taakse olisi kasvanut aurauskeppi, kyllä AURAUSKEPPI. Tuska oli kamala. Päätin silti lähteä aamu"lenkille". Vasen jalka ei tuntunut toimivan hyvin, ajattelin silti testata sitä muutaman juoksuaskeleen verran. Jalka hakkasi kuin sadan kilon pötikkä mökkitietä vasten. Ei helkkari, tuumasin mielessäni. Steppailin pitkin mökkipihaa milloin varpailla, milloin kantapäillä, ihan vaan varmistaakseni, että mitään suurempaa ongelmaa ei kuvioissa ole. Myöhemmin fyssari totesi saman, minkä itse tunsin, jalan takaosassa kulki onttoputki, joka ei juuri käsittelyihin reagoinut.

Sairasloma läheni loppuaan ja päädyin terveyskeskukseen lääkärille. Lääkäri kuunteli tarinaani myötätuntoisena, tutki ja aloitti sitten paasauksen. Hän ei löydä minulta minkäänlaista hermopinnettä (varpailla kävellessä vasen kantapää ikäänkuin tippui kun nilkassa ja pohkeessa ei ollut pitoa -> ei mitään merkitystä lääkärille. En edelleenkään reagoinut perinteisiin jalannosto testeihin lääkärin toivomalla tavalla eli jäätävällä kivulla ja sitä seuraavalla huudolla, mikä ilmeisesti tarkoitti että myöskään hermo ei ole pinteessä, vaikka jalkaa ei tuohon aikaan montaakaan asetta nostettu pöydän pinnasta ja puoli ero oikeaan oli enemmän kuin selvä. Hieroja löyti joka kerta pakarastani erittäin kipeät kohdat, tämä lääkäri vain hiveli kankkuani ja kun en huutanut niin hermokipua ei niissäkään ollut, kuvittelin siis ne repivät kivut pakaraan). Lääkäri hieman ynseään sävyyn ohjeisti minua, että tämän asian takia minun ei tarvitse enää lääkäriin tulla, ainoastaan jos ulosteet menevät alle tai en saa virtsattua, silloin on lupa mennä päivystykseen, kiitos ja ylistys tästä ;) !!!! Fysioterapiaa olisi kuitenkin hyvä jatkaa ja panacodin tilalle kirjoitettiin jokin muu lääke. Hermosärkyyn, jota minulla ei siis kuulma ollut, tarjottiin hieman naureskellen Lyrica lääkitystä, tästä kieltäydyin. Ei siis muuta kuin töihin.

Heinäkuun alussa vietettiin kaverin synttäreitä mökillä. En nukkunut koko yönä, pyörin sängyssä. Seuraava aamu oli kipujen täyttämä. Ensin kuvittelin, että kärsin krapulasta, mutta lopulta totuus paljastui. En voinut pysyä aloillani, ravasin ympäri mökkiä asettuen välillä lattialle, välillä istumaan jne. Kipuhorkassa vedin buranaa 1600mg, vaikka tarkoitukseni oli ottaa gramma panadolia plus kasisatanen burana (ihan vain psyykkaamaan, apuahan niistä ei ollut). Autossa kotimatkalla väänsin miltei itkua. Kotiin päästyä oksensin. Menin seuraavana päivänä yksityiselle lääkärille, saikkua ja uudet lääkkeet, joista ei apua taaskaan ollut.

Fyssarini jäi lomalle ja sain uuden hierojan. Tuon hemmon käsittelyssä koin todellisen valaistumisen. Kaveri ei ollut vielä kättäkään laskenut selälleni, kun hän jo naurahti löydöilleen. Hieronnan ajan teksti oli hyytävää kuultavaa. Toinen nilkka löysä (jep, se mikä pyörähti lapsena ympäri), polven rakenteet hyvin poikkeukselliset, pakaran lihakset eivät toimineet (toimivat kyllä käsittelyn jälkeen), lantio vino, skolioosi sellaisessa paikassa että voi aiheuttaa hengitysvaikeuksia (jep, näinköhän kyse ei ollutkaan tietzenistä aikanaan), oikea puoli super kireä, vasemmassa pakarassa hillittömät kipupisteet, jalat eri mittaiset, si nivel ei ole paikallaan jne jne.. Tunsin itseni kirjaimellisesti vanhaksi ja raihnaiseksi, mutta aloin ymmärtää kehoani ja kaikkia niitä kremppoja joista olen kärsinyt. Keho todellakin on kokonaisuus, kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Paras paikka maailmassa, laiturin nokka mökkirannassa

Kesä kului siis tehden töitä, kuunnellen kipuja ja välillä saikkuillen. Aina kun hieronnassa saavutettiin tuloksia, ne murenivat töissä raskaiden nostojen ja kiertojen myötä. Turhautti ja paljon. Etsin itselleni pt:n jonka kanssa voisin aloittaa salilla turvallisesti treenauksen. Samaan aikaan (elokuun alussa) työterveydessä sattui kohdalle lääkäri, joka ei pihistellyt sairaslomissa ja jolla oli viimeinkin haluja lähteä selvittämään, että mikä minua oikeasti vaivaa ja sain lähetteen magneettikuvaan (toki eka otettiin turhat rtg kuvat jne). Salilla käynnit ja hieronnat alkoivat purra kipuihin (joista pahinta oli pakaran alueen jäätävät kramppimaiset kivut). Salilla taisi yksi ainoa liike jäädä tekemättä (laaja vatsarutistus pallolla). Pt ihmetteli kovasti, että miten tällä liikkuvuudella varustettu ihminen pystyi tekemään syväkyykyn melkoisen tyylipuhtaasti. Ja tulostakin tuli, joka kerta vähän enemmän painoja, olin tyytyväinen.

Lopulta koitti mri kuvauksen aika. Olin ollut tuolloin melkein kaksi viikkoa kivuton! Siis kaksi viikkoa! Aivan mahtavaa aikaa. Kuvauksen jälkeisenä päivänä intouduin lähtemään pitkästä aikaa maastopyöräilemään. Pyöräily sujui hyvin, kilometrejä tuli ehkä 20, joista max 5 helpossa maastossa. Mihinkään ei sattunut. Seuraavaksi päiväksi oli sovittu pt:n kanssa treenit. Aamulla herätessä totesin, että selkä oli vähän outo, ei kipeä, mutta jotenkin turta, ilmeisesti väsynyt edellispäivän pyöräilystä. Salilla tehtiin alkulämmöt, ei mitään kummallisuuksia tuntunut ja asettauduttiin jalkaprässiin. Lämmittelyt sujuivat ja aloitettiin varsinainen sarja. Eka sarja sujui, pt kyttäsi vieressä että liike menee puhtaasti, toinen sarja ok, kolmas sarja alkoi hyvin kunnes yhen äkkiä löi tajuton kipu pakarasta jalkapohjaan, väittäisin että sen sähköiskun pystyi jopa kuulemaan ja haistamaan. Pääsin laitteesta omin avuin pois, mutta totesin, että nyt kävi paskasesti. Olin tuskissani. Varpaat tuntuivat kiehuvan, jokainen liike löi uutta kipua, vihloi. Treenit jätettiin kesken ja minä taapersin pettyneenä kotiin. Ei saatana tämä voi mennä taas näin! Niin paljon on tehty kropan eteen töitä, olen saanut nauttia pari viikkoa kivuttomasta elämästä ja nyt taas kylmää vettä tulvii niskaan. Pelotti ja itketti koko matkan kotiin.

Kotona heittäydyin sängylle pariksi tuntia ja kivut väistyivät. Ajattelin, että taisin sittenkin selvitä säikähdyksellä, vähänpä minä tiesin. Liikkeelle lähtiessä löivät saatanalliset kivut. Ja eikun takaisin sänkyyn, sillä erotuksella, että kivutonta asentoa en sängystä enää löytynyt. Vatkasin jalkaa ees taas, en pystynyt olemaan aloillani. Tuska oli kamala. Vedin panacodia naamaan sillä ajatuksella että nukahtaisin. Yleensä yksi panacod aiheuttaa minulle 16 tunnin kännin, niin ei käynyt nyt. Kun minulle tuli nälkä, kävelin nopeasti keittiöön, sieppasin sieltä banaanin ja takaisin sänkyyn ja sitten puoli tuntia ulisin, uikutin ja heittelehdin levottomana ennenkuin pystyin edes ajatella syöväni evääni. Vedin panacodia kaksin käsin, enemmän ja tiheämmin mitä olisin saanut. Halusin vain sammua, edes pieneksi hetkeksi.

En mennyt ensiapuun koska minulla oli seuraavalle päivälle työterveyslääkärille aika, päätin sinnitellä sinne. Jossain vaiheessa tajusin, etten ole salireissun jälkeen käynyt vessassa vaikka aamupäivällä vedin ihan kunnolla nesteitä naamaan. Huolestuin heti. Laskin käteni alavatsalle ja totesin, että rakko oli sinkeällä. En siis tuntenut virtsaamisen tarvetta, vaikka rakko oli täysi. Hammasta purren ja kivuista inisten raahauduin vessaan. Istuminen ei oikein ottanut luonnistuakseen, virtsaa ei tullut. Sattui niin saatanasti. Väkisin pusersin vatsalihaksilla rakkoa tyhjäksi, viimein tuli hieman virtsaa, helpotuin. Mutta kun kipuaalto iski, loppui virtsan tulo, taas väkisin pusertamista ja pari lusikallista virtsaa. Lopulta totesin, että eiköhän se riittänyt tälle erää. Yö oli pitkä ja kipeä. Miehen käskin sohvalle nukkumaan, koska en halunnut yhtään häiriötekijää samaan huoneeseen. Välillä huusin, välillä itkin. Jossain vaiheessa yritin uudestaan vessaan, pääsin vain kaksi askelta sängystä ja pakko oli palata takaisin.

Valvoin koko yön, katsoin netflixistä jotain sarjaa, en muista mitä, enkä varmaan silloinkaan ymmärtänyt siitä mitään, pääasia, että minulla oli joku kaveri siinä. Lopulta klo 10 seuraavana aamuna kuudennen panacodin jälkeen minä sammuin, tunniksi. Kuulostaa niin kovin vähältä, mutta minulle se antoi älyttömästi voimia. Olin todella kiitollinen tuosta tunnista, jolloin en tuntenut kipuja ja jonka sain viettää pois tästä maailmasta. Iltapäivällä oli lääkärille aika. Odotusaulassa ravasin pitkin käytävää, en voinut asettua aloilleni. Lopulta lääkäri kutsui minut huoneeseen. Siinä ei paljoa vatuloitu. Lääkäri totesi, että kuvissa näkyi selvä välilevyn pullistuma L5-S1 välissä ja hän kirjoittaa lähetteen erikoissairaanhoidon puolelle. Lisäksi tramal resepti ja sairaslomaa.

Näin vedettiin tämä tyttö nöyräksi, jälleen kerran.

Niin helvetin kipeenä.

Vaikka toisinkin olla voisinkin

Miten aloittaa bloggaaminen yli vuoden tauon jälkeen? Tämä on oikeasti vaikeaa. Olen kirjoittanut ja pyyhkinyt tekstini ja taas kirjoittanut ja pyyhkinyt. Edellisen kirjoituksen olen virtuaalimaailmalle luovuttanut elokuussa 2015, sen jälkeen on tapahtunut paljon. Mutta mitä tapahtui heti tuon postauksen jälkeen? Iski ahdistus ihan kaikkea kohtaan.

Päätin lopettaa bloggaamisen, päätin lopettaa samalla myös toisten blogien lukemisen. Olin tullut siihen pisteeseen, etten enää jaksanut tsempata seuraavaan päivään ja uskoa, että polvikipuni hellittävät ja vielä joku päivä juoksen maastomaratonin (minun suuri salainen unelmani), ajan fillarilla sen korkeimman kukkulan päälle, vaellan satoja kilometrejä ja kaiken tämän päälle hymyilen voittajana koska olen päihittänyt kipuni ja kremppani. Ehkä olin myös katkera muille siitä, että heillä kulki ja minulla ei. Miksi niillä, miksi ei minulla? En pitänyt enää ajatusmaailmasta joka valloitti päänuppiani, minä en ole tuollainen. Päätin siis ottaa aikalisän kaikesta.

Samaan aikaan vetäydyin kauemmas niistä ihmisistä, jotka vaikuttivat oikeassa elämässäni tavalla, josta en pitänyt. En ole ikinä ollut kilpailuhenkinen, en koskaan, nautin itseni voittamisesta ja ahdistun jos joku vertaa itseään minuun ja yrittää päihittää minut, ahdistun ja vittuunnun tuollaisesta. En enää jaksanut kuunnella heidän intoilujaan kisoista, treeneistä, varusteista jne, oikeastaan ne aiheuttivat sisälläni kylmää välinpitämättömyyttä vain. Tämän myötä en halunnut osallistua oikeastaan enää mihinkään kisatapahtumiin yms, ja kun en aikonut osallistua, niin en myöskään löytänyt päämäärää jota kohti tähdätä ja treenata. Joten treenit, ne jäivät. Aika-ajoin aina aloitin uudestaan, mutta lopputulos oli tuttu, siinä vaiheessa kun piti hieman kiristää, juosta vaikka pari kilsaa pidempään niin polvi päätti, että se on kuule tässä. Olin oikeastaan vähän järkyttynyt kun kuulin, että muutamat ihmiset edelleen halusivat voittaa ja päihittää minut jossain. Ei saatana- haloooooo!!!!???? Kuuleeko metsä? MINÄ EN OIKEASTI TREENAA!!! Mitä mielihyvää te saatte siitä, että päihitätte rapakuntoisen ja jatkuvista krempoista kärsivän akan???? siis mitä vittua????(toim.huom. jos joku moista vertailua haluaa harrastaa ja saa siitä mielihyvää, niin antaa mennä, kuten sanottu, tämä oli MINUN ahdistukseni ja ongelmani, ahdistua toisten tekemisistä)

Tämän vuoden toukokuussa kuitenkin löysin itseni kilpailuista. Enkä ihan mistä tahansa, vaan single speed pyöräilyn EM kisoista Sloveniasta, haha. Joo, ei oltu treenattu ja itseasiassa en ollut koskaan ajanut maastossa sinkulalla! Mutta mukaan lähdin, miksi? Siksi koska nuo kilpailut eivät ole kovinkaan vakavahenkiset... tai no... on siellä sitä porukkaa joka ajaa tosissaan, mutta sitten siellä on paljon meitä, jotka vain pitävät hauskaa. Juovat kaljaa joka nyppylän päällä ja tarjoovat paukun tai pari kanssakilpailijoille. Siellä ei pukeuduta tiukkoihin kisapaitoihin,(tai no... toiset pukeutuu....) vaan päälle vedetään mitä epäsopivimmat vaatteet pyöräilyyn. Ai juma minä nautin! Samaan aikaan aloin päästä irti tästä huonosta tavastani ahdistua toisten tekemisistä jne... Jee, niin siistii pystyä olemaan vain oma itsensä.

Ja kuten tavallista, tuon toukokuun ilon jälkeen tultiin taas alas ja rytinällä. Reissun jälkeen alkoivat hermosäryt, joita on jatkunut tähän päivään asti. Tämä viimeinen puoli vuotta on ollut minulle koulujen koulu. On rämmitty henkisesti sellaisessa suossa, ettei moni uskokaan. On noustu sieltä synkimmästä rotkosta auringon valoon ja nautittu täysillä niistä hetkistä.  Mutta se on sitten toinen tarina. Kerron sen varmasti hyvin pian, sillä nyt, nyt mie oon päättäny tulla takaisin.

***tein muutaman pienen muokkauksen tekstiin 16.12