Vika jumppa pt:n kanssa

 Tähän sitä on viimein tultu. Viimeinen treeni pt:n kanssa oli tänään!!! Pitkä ja kivikkoinen on ollut tie, mutta tulosta on syntynyt. Oli tää viimenen treeni sellainen rääkkien rääkki, että huomenna varmasti tiedän tehneeni. Yläkropalle kolme eri supersarjaa, juu-u, oli ihan riittävästi.

Mutta mitä näitten kuukausien aikana on sitten tapahtunut? Ihan alkujaan treenit lähti liikkeelle elokuussa, mutta sen jälkeen kävi mitä kävi, joten treenit aloitettiin nollasta uudelleen tän vuoden alkupuolella. Mitään maksimeja ei painojen kanssa olla lähdetty hakemaan, vaan kaikki treeni on tähdännyt keskivartalon hallintaan. Maltilla on lisätty sitten painoja. Mutta tässä joitain esimerkkejä siitä, mistä on lähdetty liikkeelle ja missä mentiin tänään:

Mave tehtiin alkuun KEPILLÄ, tänään meni 30kg kympin sarjoja kaksi.
Kyykyt tehtiin kehon painolla ja jalat kramppas, tällä hetkellä tehdään etukyykkyjä 25 kg.
Punnerrukset tehtiin alkuun kevennettyinä trx valjaissa (en pystynyt edes lankkuasentoon), nyt menee suorinvartaloin normi punnerruksia 10
Alataljaa ei alkuun pystytty tekemään ollenkaan koska hermo oli niin kireänä takareidessä + keskivartalo ei pysynyt kunnolla hallinnassa, nyt taitaa painoa olla joku 35kg

Siinäpä siis muutamia esimerkkejä kehityksestä. Lisäksi voin kertoa, että eteen taivutuksessa sormien ja lattian väliin jäi pahimmillaan 40-50cm, nyt kun lämmittelen kropan hyvin niin sormet napsahtaa lattiaan, tosin huonona päivänä väliä jää lämmittelyistä huolimatta joku 10 cm.

Jotta sillä viissiin. Mikä olis tilanne tällä hetkellä, jos en olis pt:tä palkannut? Sitä voi vaan arvuutella, mutta veikkaisin, että tilanne ei olis näin hyvä alkuunkaan. Pt on toiminut välillä hyvänä jarruna ja sitten taas potkinut tarpeen tulleen persiille ja kannustanut kokeilemaan uutta ja haastamaan kroppaa. Näillä eväillä on hyvä jatkaa yksin treenaamista.

Välituuletus, MIE JUOKSIN!

Itäisessä Suomessa alkaa pikkuhiljaa jalkakäytäviltä lumet sulaa. Sunnuntaina paistoi aurinko niin kauniisti, että se suorastaan huutaen kutsui miut juoksulenkille. Kävin kaupassa ja baana alkoi poltella. Lopulta annoin itselleni luvan, saan kokeilla kolmen kilometrin verran juoksua. Kotona kerroin miehelle, että nyt on vaan mentävä, ei auta.

Valikoin lenkkarihyllystä Salomonin maastokengät koska ajattelin niiden toimivan parhaiten jos tiellä olisi lunta/jäätä/loskaa. Ensin kävellen vähän lämpöjä kroppaan. Kävellessä alkoi jo vähän säärien etuosat kipuilla, mietin jo silloin että mitähän tästä tulee. Mutta pakko oli kiihdyttää askelta... Sääriä poltti ja juili, mutta päätin olla välittämättä niistä. Edellisestä juoksusta on niin monta kuukautta aikaa, ettei se mikään ihme ole, etteivät jalat kestä iskutusta. Juoksu tuntui kulmikkaalta ja kömpelöltä, mutta en hengästynyt. Yritin höllätä tahtia ja rentouttaa menoa, mutta se vain kiihtyi. 2,5 kilometrin kohdalla tunsin alaselässä pienet vihlaisut, jonka jälkeen vasen reisi meni hetkellisesti kananlihalle. Jatkoin juoksua, enkä tuntenut mitään huolestuttavaa ilmassa. Sääretkään eivät enää kipuilleet. Todennäköisesti si nivel meni pois paikoiltaan ja siitä se hetkellinen kipu ja vilunväreet.

3,5 kilometrin kohdalla meni baana peilikirkkaalle jäälle ja lopetin juoksemisen ja käppäilin kotiin. En hirmuisesti hengästynyt lenkillä, eikä minulle tullut myöskään hiki. Jännittyneenä aloin tarkastella gepsistä että mikä oli juoksuvauhti, veikkasin sitä noin 6:45/km korville. Järkytyin..... 6:20/km!!!!!! WHAAAAAAT!!!!???? Aivan uskomatonta, että pystyin tollasta vauhtia juoksemaan ilman sen kummempia sydämentykyttelyjä tällaisen tauon jälkeen! Harmi että en syökevyötä viritellyt lenkille, olis ollu mielenkiintoista nähdä mitä se olisi kertonut.

Sitten jännättiin että mitkä tulee olemaan lenkin jälkimainingit. Seuraavana yönä vasen pohje kramppasi jatkuvasti, todella kovaa. Hyvä kun maanantaina pystyi jalalle astumaan. Muuten ei mitään huolestuttavaa... Nyt venaillaan että pohkeen kipu hellittää ja sitten taas uudelleen menox. Sitä ennen ajattelin kyllä käydä ostamassa jotkut supervaimennetut menomonot alle.

Mutta kyllä hymyilyttää. Asioita on selvästi tehty kaikkien näiden kuukausien aikana oikein, vaikka kestävyysliikunnat ovatkin olleet pelkkää kävelyä. Salitreenit toimivat ja tulosta tulee edelleen. Tänään päästiin jo yhden jalan kyykkyihin käsiksi. Nyt vaan hartaasti toivon, että tämä suunta saisi jatkua, vihdoin ja viimein. Ei enää suuria takapakkeja minulle, pliiiiiiiis!

Tulos tai ulos

Vaikka hermosäryt ovat tulleet taas takaisin, niin salitreenien tuloksia katsellessa ei voi muuta kuin hymyillä.

Keskiviikkona tehtiin ekaa kertaa etukyykkyjä! Wohoo! Fiilis oli vahvaakin vahvempi. Uskomattoman rankka liike se kyllä tämmöselle heikkoselkäselle akalle on, mutta se otettiinkin just siks ohjelmaan mukaan. Tein liikettä siis nyt ekaa kertaa ikinä. Ensin treenattiin kepillä, sitten otettiin pieni 10 kg tanko, seuraavaks 12,5kg tanko, sitten 15 kg pikkutanko ja lopuks 20 kg isojen tyttöjen tanko. Harppaus 15 kilosta 20 todellakin tuntui, sen huomasi miten homma iski suoraan selkälihoihin. Jalathan tuon liikkeen ja painon kestää hyvinkin, niille ei vielä paljoo töitä tullut, mutta selälle sitäkin enemmän. kyykyn syvyys jäi huomattavan vajaaksi siitä mihin pystyn. Mutta aivan uskomatonta että mie pystyin tuohon. Vajaa 2 kk sitten kun salihommat leikkauksen jälkeen alotettiin, miun jalat kramppas pelkistä kehonpainolla tehdyistä kyykyistä, jotta kyllä ollaan otettu iso askel eteenpäin.

Muokattiin treeniohjelmaa muiltakin osin sellaiseksi, että se ottaa nyt enemmän keskikroppaan. Ja eilen olikin pitkästä aikaa lihakset pelkkää tutisevaa hyytelöä. Mahtavaa saada tämmönen fiilis, etenkin kun mieli tekisi tehdä pitkiä uuvuttavia juoksu- ja pyörälenkkejä, niin tää tuli kyllä ihan oikeeseen aikaan. Oli kyllä hyvä veto palkata pt tähän kuntoutukseen mukaan. Näitten takapakkien ansiosta olisin yksin puuhastellessani sortunut viimeviikkoina joko a)heittämään hanskat tiskiin tai b)lyömään kaasun pohjaan ja pakottanut itteni suorituksiin, joita ei vielä kannata tehdä. Oon niin joko-tai ihminen, että sen takia ollaan usein lyöty päätä seinään. Mutta onneksi sitä jo itse tiedostaa nuo toimintamallinsa, niin josko ei jatkossakaan tulisi ihan kauheita yli- tai alilyöntejä.

Kuntoutuksen tulokset kuitenkin mitataan miun kohdalla salin sijaan työmaalla. Viikonloppuna joudun semmoseen rääkkiin, että kyllä jännittää jo valmiiksi. Kolme työvuoroa edessä, ilta-ilta-aamu. Jos maanantaina vielä töihin kykenen ja niistä kunnialla selviän, niin sitten juodaan mitalikahvit kunnon röplyymunkin kera! Töissä jos missä testataan keskikropan kunto. Paljon staattisia pitoja, alaselälle tiukkoja venytyksiä, epäergonomisia liikkeitä ja asentoja, joka päivä 8 tunnin verran. Jaiks! Entäpäs jos työnteko ei sujukaan? Siinä sitä sitten ollaankin, en tiedä, todennäköisin vaihtoehto on, että minut siirretään jonnekin muualle töihin, mitä en halua tapahtuvan. Korkeet on panokset, tulos tai ulos.

Kaks eteen, yks taa

 

Viimeiset kuukaudet miun kuntoutuminen on ollut sellaista ees-taas junnaamista. Ensiksi tuntuu ettei mitään tapahdu ja sitten kerta rytinällä otetaan isoja harppauksia eteenpäin. Sitten taas jumitaan ja joko tullaan samalla rytinällä tai pikkuhiljaa lipsutellen askel taaksepäin. Nyt on menossa taas vaihe ryminällä eteen päin. Se on samalla todella pelottavaa ja sitten kuitenkin aivan mahtavaa.

Salilla käynnit ovat alkaneet tuottaa tulosta ja kroppa alkaa pikkuhiljaa herätä koomastaan. Liikkuvuutta tulee kokoajan vähän lisää, tosin melko tönkköä tää meno silti on. Salitreeneissä painoja lisäillään jatkuvasti ja ohjelmaa muokkaillaan aste asteelta vähän vaativammaksi. Oikeestaan melko jännää mennä aina salille, ikinä en tiedä mitä pt keksii tehdä toisin. Fiilis oli tämänkin päivän treenin jälkeen aivan huikee, selkä kestää vaikkas mitä. Kyykyt menee puhtaasti ja mavettaa voi jopa pienellä painollakin.

Tää vaihe on sellainen, että jos yksin treenailisin, niin en todellakaan malttaisi nyt mieltäni. Siksi onkin hyvä, että salilla on seurana tyyppi joka päättää mitä tehdään, miten tehdään ja miten paljon tehdään. Toki suurin vastuu on ihan itsellään, pitää pystyä sanomaan ja lopettamaan jos paikat ei kestäkään, mutta kyllä se vaan helpottaa kun vieressä on joku tarkkailemassa liikkeiden puhtautta ja tarvittaessa vaatii puristamaan vielä vähän tiukempaa ja kyselee jatkuvasti fiiliksiä. Olo on siis salilla melkoisen turvallinen.

Tänään tuli ensimmäistä kertaa fiilis, että tekis mieli lähtee kokeilemaan juoksemista. Joo, ei vielä nyt kuitenkaan, mutta jo pelkästään tää juoksemisen HIMO on melko tyydyttävä olotila. Samoin olen alkanut vilkuilla kateellisena läskipyöräni perään kun mieheni on käynyt sitä ulkoiluttamassa. Nämä on oikeasti hyviä merkkejä, moneen kuukauteen kun en ole halunnut edes kuulla mitään pyöräilystä tai juoksemisesta. Muistissa kuitenkin on vielä erittäin tuoreena viime syksyn tapahtumat. Mahtava fiilis kun kaksi loistavaa viikkoa oli takana, innokkaana pyöräilee ja seuraavana päivänä kräks-boom-bäng salilla. Juu, ei kiitos enää toistamiseen.

Teippaukset testissä JUST NYT. Ainakin veri kiertää.

Kaikesta positiivisesta huolimatta selkä on kuitenkin tosi herkässä tilassa vielä. Eilen iski kipupistoksen pariksi tunniksi oikeelle puolelle lannerangan sivuun. En ole varma mikä sen aiheutti, ilmeisesti housujen pukeminen. Ja kun työfyssari testaili jalkojen liikkuvuuksia, iski se tuttu kokovartalosuojakramppi päälle. Joten suuriin juhliin ei vielä ole aihetta. Töihin palaan reilun viikon päästä ja voin sanoa että kyllä jännittää. Minun työtä ei kuitenkaan pysty tekemään täysin ergonomisesti ikinä ja aina voi tulla pieniä yllätyksiä. Nyt tulee kuluneeksi miltei 5kk edellisestä työvuorosta ja tän kaiken päälle vaihdan vielä osastoa. Joten tarkkana saan töissä olla. Onneksi työt aloitan kuitenkin reilusti työaikaa keventäen, vaan 3 päivää töitä ja neljä vapaata / viikko.

Mutta kyllä mie vaan oon niin onnellinen nyt!

work-work-work

Kohta yhdeksän viikkoa leikkauksesta! Vielä kolme viikkoa sitten selkä oli totaalisen jumissa, sitä kiristi lantio-vyötärö alueelta todella paljon, niiku olis korsetti omasta takaa ja toinen kiristysalue kulki tuossa lapaluiden puolessavälissä. Tuntui kuin iho repeytyisi kun selkä pyöristyi. Tuli kuitenkin lupa liikkua normisti ja käydä hierojalla. Heti ekana hierojalle, sitten hiihtämään! Siinä oli miun metodit. Salilla pt tsekkasi, että mitä voitas tulevaan saliohjelmaan tyrkätä liikkeiks. Ja tulostahan alkoi tulla ihan kohinalla, vaikka liikkuminen oli todella vähäistä edelleen, eikä voida millään asteella puhua hikijumpasta, mutta selkä alkoi antaa periksi liikkeelle.

Kotona keskityn muutamiin fyssareiden ohjaamiin kuntoutusliikkeisiin: hermon liu'utus, selän pyöristystä parilla liikkeellä, syviä vatsoja, venytyksiä sen mukaan mihin pystyy ja kykenee, tärkeimpinä reiskat ja pohkeet. Venytykset teen lähinnä pumppaavina, en pitkinä syvinä liikkeinä. Sitten minä kävelen... voe vitalis mie kävelen. Kävelen sauvojen kanssa ja ilman, vähän kovempaa ja rauhallisempaa, maantiellä ja metässä. Ladut on olleet nyt vähän heikossa kunnossa, mutta eiköhän tuota pian taas lähdetä sinne huhkimaan, ajatuksena ottaa vapari haltuun.

Ennen vuoden vaihtumista tehtiin sitten eka treeni salilla. Kyykyt vedetään pääasiassa kehon painolla ja voi helvetti miten reiskat tuuttas ittensä jumiin. Huh hei! Pystyn kyykkäämään ihan syvään, se aiheuttaa pientä venytystä alaselkään, ei muuta. Kyykätessä kuitenkin huomaa, että omaa kroppaansa ei tunne niin kuin ennen, todella tarkkaan joutuu keskittymään tekemisiinsä, ettei käy kömmähdyksiä. Ohjelmassa on myös pakaran rääkkäystä, mikä on sikäli mielenkiintoista, että en oikein tunnu löytävän koko saatanan lihasta, miten se on niin vaikeeta? Sitten yläkropalle punnerrusta, vipunostoo jne. Reenin loppu kruunataan kuolleella koiralla, ihan kaikkien aikojen vittumaisin liike (ennen se oli mave). Ekan kerran jälkeen kroppa oli kuollut, se tärisi ja tutisi ja kipuili, mutta minä nautin! Pitkästä aikaa fyysistä rasitusta. On se vaan mukavampaa täristä väsymyksestä kuin kivusta.

Toisen hierontakerran ja akupunktion (miun luottohieroja on myös akupunktio-osaaja) jälkeen hermosäryt jäivät totaalisesti taka-alalle elämässä. Kyllä se välillä vielä muistutti olemasta olostaan, mutta ei mitään pitkäkestoisia tuntemuksia eikä lääkepurikilla juoksemista, jeeeee! Ekalla salikerralla jalkateräkin heräs henkiin, sehän on ollut sellainen "huonosti puudutettu" jo monen monta kuukautta, nyt sitä alkoi pistellä. Ihan jännityksellä odotin, että oliko se hyvä vai huono juttu, mutta kyllä se tais hyväksi osottautua. Oon jo pitempään aatellu, että näinköhän tuo jalkaterän tunnottomuus tulee miule jäämään loppuiän vaivaksi, mutta nyt näyttää sille, että sehän saattaa jopa toipua.

Tietenkään suuntaus ei sitten kestänyt tämmösenä kovinkaan kauaa. Vaan vuoden 2017 ensimmäisenä päivänä klo 00.01, KYLLÄ minuutti vuoden vaihtumisen jälkeen, istahdin sängylle ja nostin läppärin syliin, joka oli siis siinä sängyllä minun vieressä, tuli siis tehtyä pieni kiertoliike ja kappas vain, selkä jumahti. Laskin läppärin lattialle ja totesin, että joo noidannuoli tähän kaiken muun päälle. Jippii. Nyt nää vuoden ekat päivät on siis menneet taas extra rauhallisesti. Kävelyä vain ja lämpöhoitoo ja muutamia pillereitä miun isosta lääkevalikoimasta. Huomiset salitreenit on peruttu (piti sillon kattoo kaksjakosen toinen ohjelma). Torstaina pitäs lääkärin päättää että palaanko töihin, olin ihan varma että pääsen viimein takasi töihin, mutta nyt oon ite sitä mieltä, että ei vielä. Jos näin helposti jumahtaa selkä, niin ei tule kyllä töissä kestämään vielä mitään. Pöh.

Mutta näin, rauhallisesti lähdetään liikkeelle ja toivotaan että toi lumbago nyt hellittäs nopeesti. Ehkä vaikeinta on pitää ajatus tekemisessään, sen huomaa heti jos vähänkin huomio karkaa omasta itsestään. Lantion seudun hallinta on jumalattoman vaikeeta välillä. Myös yläkroppa on sen verran kireenä, ettei liikeradat ole lähellekään puhtaat. Töitä tässä riittää ihan koko täksi vuodeksi. Mieli on kuitenkin hyvä ja toivotaan, että se auttas toipumisessakin.