Takaisin töihin

 

Vihdoin koitti se päivä, kun meikäläinen asteli työmaalle. Kylläpä jännitti. Paitsi se, että palaat töihin 5kk tauon jälkeen, niin siinä rytäkässä vaihtui myös osasto. Ja kyllä, oli rankka iltavuoro eilen. Kaikki tuntui kropassa, enemmän ja vähemmän. Työnantajan tarjoama "kevennetty" työ, ei todellakaan sitä ole, sen kyllä tiesin jo ennakkoonkin, mutta silti se vähän yllätti.

Seuraavan kerran menen töihin vasta vajaan kolmen viikon kuluttua, että palautumisaikaa on, mutta sitten pitääkin rykäistä putkeen kolme vuoroa. Voin kertoa, että ei tule olemaan helppoa. Selkä itessään kesti hyvin, ei tullut ylimääräisiä hermosärkyjä. Mutta kun pääsin kotiin, ou tsiisus, olin ihan kuollut. Yhtä äkkiä vain vomat loppuivat. Selkä oli niin väsynyt, että en meinannut kyetä syömään istuen iltapalaa! Huh huh. Viimeksi olen ollut tuollaisessa ryytyneessä kunnossa vuosia sitten kun vedin läpi elämäni ensimmäisen Tahko MTB:n, silloin oksentelin koko seuraavan yön ja selkä oli ihan poikki.

Tämä aamu alkoi onneksi ilman sen kummempia kipuja. Vähän vasenta koipea juilii, mutta ei mitenkään merkittävästi. Menee tää seuraava vuorokausi kyllä ihan vaan lukisti ottaessa, en aijo tehdä mitään. Keskiviikkona sitten olisikin tiedossa rääkkiä salilla.

Miula on unelma

Viime kesänä kieriskelin kipuhorkassa vanhempieni olohuoneen lattialla keskellä yötä. Televisiossa oli menossa Jukolan yö. Se on ollu meidän perheessä aina sellainen urheilutapahtuma, jota on seurattu. Lapsuudessa legendaarisesti radion välityksellä. Nyt itkua pidätellen ja hampaita yhteen purren piehtaroin milloin missäkin asennossa ja päätin, että mie juoksen ens vuonna Jukolassa! Siitäpä sitten lähti facebookkiin kipuhorkkaisen naisen päivitys: "Jos Joensuu Jukolaan viestijoukkue kasaan saadaan, niin mie vaikka lupaan juosta pitkän yön osuuden". Eihän siinä montaa hetkeä mennyt kun meillä oli tiimi kasassa!

Kun pt:n kanssa alettiin touhuumaan salilla, oli ensimmäinen kysymys oikeestaan se, että onko miula millasia tavotteita. Olihan minulla, Juosta Jukolan viestissä. Onneksi joukkueeseen on saatu sen verran menohaluja omaavia immeisiä, että osuuteni olisi joko 4 tai 5. Ja tällä ajatuksella sitä on sitten tehty duunia.

Kieltämättä projekti on ollut melkoisessa vastatuulessa, mutta viime viikkoina on tullut todella vahva fiilis, että ennen kuin lumet sulaa niin mie vielä juoksen! Ja jos mie juoksen, niin mie kyllä myös sitten suunnistan! Maanantaina saatiin salitreenit jo kohdistettua entistä enemmän tuonne alaselkään, ja sehän kesti sen rääkin. Ei mitään hirmusia hermosärky fiilareita. Tänään hieroja totesikin, että tää miun selkähän alkaa jo näyttää ihan ihmisen selältä. Ja saatiinpa huomata semmonenkin ihme, että ne on nykyään hartia-lapa linjastolla ne suurimmat jumit ja kivut. JES!

Entäpäs jos otetaan taas takapakkia ja Jukolaan ei olekaan asiaa? Sitten se on niin. Niin paljon on vastoinkäymisiä ollut viimevuosina, että eipä tämän projektin kariutuminen hetkauttaisi. Toki se varmasti kirvelisi sielussa, mutta jos asiat niin menevät, niin sitten ne menevät. Tällä hetkellä oon vain yks happy face kadulla kun lähden salilta kotiin, homma sujuu ja sormillakaan ei ole lattian pintaan matkaa enää kuin
 25 senttiä *wirn*

Jumankekkana miula on hyvä fiilis tästä kaikesta JUST NYT!

Markalla ja kahdella jo paljon saa

Pinnalla just nyt täällä, minun päänupissani, kelluvat raha-asiat. On se vaan niin surkuhupaisaa, että pari kk sitten mietin, että luojan kiitos ei oo tarvinnu valovuosiin setviä Kelan kanssa asioita ja pyöriä siinä tukiviidakossa. Nyt sitä sitten seisotaan juurikin siinä suossa nimeltä Kela. Voin kertoa, että mikään ei ole tän sairasrupeaman aikana stressannut niin paljon kuin nämä epäselvät asiat rahan ja loman ja palkan ja töitten suhteen.

Ekanakin. Huomasin, että miun työtunnit oli työmaalla laskettu väärin. Oltiin sovittu että aloitan tekemään 40% työaikaa, mutta työmaalla oli laskettu että teen 60%. Tokana. Koska listan alkuun tuli sairasloma, ja osittainen sairasloma aloitetaan vasta 30 pvä, niin listan viimeiseltä viikolta jää uupumaan yksi työpäivä. Kolmantena. Minulle haettiin vuosilomaa aikoja sitten 6.2 -> viikon verran, no nyt on sitten epäselvää, että voinko 30.1-5.2. saada kelalta osittaista sairaspäivärahaa, koska jossain lukee, että sen pitäisi kestää yhtäjaksoisesti 12 päivää, tuossa tulee vain viikko, mutta sehän jatkuisi heti loman jälkeen. Neljäntenä. Kun olen lomalla, niin maksetaanko minulle loma-ajalta vain 40%  mukaan, vaiko 100%. Viidentenä. Miten lomapäivät kertyvät? Kuudentena. Kannattaako lähteä töihin osapäivärahan turvin ennen kuin siitä osapäivärahasta on päätöstäkään tullut? Seitsemäntenä. Mistä voi tilata vaihtopään *wirn*?

Jep, surffailtu on netissä, mihinkään en ole saanut vastausta. Jokseenkin tullut sellainen olotila, että ei kohta enää kiinnosta. Menköön ns "herrojen haltuun". Jos tilille joku ropo kilahtaa niin ollaan siitä kiitollisia. Mutta sitten samaan aikaan kuitenkin ketuttaa. Ketuttaa se, että minun hoidossani viivyteltiin. Ei uskottu sanomisiini, eikä laitettu magneettikuviin. Hommat vain veny ja paukku. Ilman noita viivytyksiä, vois olla että koko leikkausta ei olisi tarvittukaan kun oltais päästy kuntouttamaan tarkemmilla tiedoilla, eikä vaan mututuntumalla. Pointtina vielä se, että itse olen kuntoutukseni maksanut, kelalta on tainnut tulla korvausta peräti 60 eurulan edestä. Olen "menettänyt" tän prosessin aikana niin paljon rahaa, että en edes halua laskea sitä. Veikkaan kuitenkin, että kohta saattaa edessä olla tilanne, kun pystyisin toteamaan, että selän hoidattaminen yksityisellä, olisi pitkässä juoksussa saattanut tulla jopa halvemmaksi. Sitten päälle vielä kaikki se tutkimustyö jota olen tehnyt kuntoutuksen, leikkauksen, tukien jne suhteen, siihen on menny mooooooonta tuntia ihmiselosta. Mutta vatulointi on turhaa, siinä vain mustuu mieli.

Ehkä kuitenkin toivos, että kukaan lääkäri (tai muukaan immeinen) ei kohtelisi asiakastaan ajatuksella, että se yrittää päästä elämässä helpolla ja pakoilee työtään (kuten olen oman lääkärini kohdalla kokenut). Voin sanoa, että tähän rumbaan ei kukaan halua vapaaehtoisesti. Palkka on huono ja stressi ihan omaa luokkaansa.

Kaks eteen, yks taa

 

Viimeiset kuukaudet miun kuntoutuminen on ollut sellaista ees-taas junnaamista. Ensiksi tuntuu ettei mitään tapahdu ja sitten kerta rytinällä otetaan isoja harppauksia eteenpäin. Sitten taas jumitaan ja joko tullaan samalla rytinällä tai pikkuhiljaa lipsutellen askel taaksepäin. Nyt on menossa taas vaihe ryminällä eteen päin. Se on samalla todella pelottavaa ja sitten kuitenkin aivan mahtavaa.

Salilla käynnit ovat alkaneet tuottaa tulosta ja kroppa alkaa pikkuhiljaa herätä koomastaan. Liikkuvuutta tulee kokoajan vähän lisää, tosin melko tönkköä tää meno silti on. Salitreeneissä painoja lisäillään jatkuvasti ja ohjelmaa muokkaillaan aste asteelta vähän vaativammaksi. Oikeestaan melko jännää mennä aina salille, ikinä en tiedä mitä pt keksii tehdä toisin. Fiilis oli tämänkin päivän treenin jälkeen aivan huikee, selkä kestää vaikkas mitä. Kyykyt menee puhtaasti ja mavettaa voi jopa pienellä painollakin.

Tää vaihe on sellainen, että jos yksin treenailisin, niin en todellakaan malttaisi nyt mieltäni. Siksi onkin hyvä, että salilla on seurana tyyppi joka päättää mitä tehdään, miten tehdään ja miten paljon tehdään. Toki suurin vastuu on ihan itsellään, pitää pystyä sanomaan ja lopettamaan jos paikat ei kestäkään, mutta kyllä se vaan helpottaa kun vieressä on joku tarkkailemassa liikkeiden puhtautta ja tarvittaessa vaatii puristamaan vielä vähän tiukempaa ja kyselee jatkuvasti fiiliksiä. Olo on siis salilla melkoisen turvallinen.

Tänään tuli ensimmäistä kertaa fiilis, että tekis mieli lähtee kokeilemaan juoksemista. Joo, ei vielä nyt kuitenkaan, mutta jo pelkästään tää juoksemisen HIMO on melko tyydyttävä olotila. Samoin olen alkanut vilkuilla kateellisena läskipyöräni perään kun mieheni on käynyt sitä ulkoiluttamassa. Nämä on oikeasti hyviä merkkejä, moneen kuukauteen kun en ole halunnut edes kuulla mitään pyöräilystä tai juoksemisesta. Muistissa kuitenkin on vielä erittäin tuoreena viime syksyn tapahtumat. Mahtava fiilis kun kaksi loistavaa viikkoa oli takana, innokkaana pyöräilee ja seuraavana päivänä kräks-boom-bäng salilla. Juu, ei kiitos enää toistamiseen.

Teippaukset testissä JUST NYT. Ainakin veri kiertää.

Kaikesta positiivisesta huolimatta selkä on kuitenkin tosi herkässä tilassa vielä. Eilen iski kipupistoksen pariksi tunniksi oikeelle puolelle lannerangan sivuun. En ole varma mikä sen aiheutti, ilmeisesti housujen pukeminen. Ja kun työfyssari testaili jalkojen liikkuvuuksia, iski se tuttu kokovartalosuojakramppi päälle. Joten suuriin juhliin ei vielä ole aihetta. Töihin palaan reilun viikon päästä ja voin sanoa että kyllä jännittää. Minun työtä ei kuitenkaan pysty tekemään täysin ergonomisesti ikinä ja aina voi tulla pieniä yllätyksiä. Nyt tulee kuluneeksi miltei 5kk edellisestä työvuorosta ja tän kaiken päälle vaihdan vielä osastoa. Joten tarkkana saan töissä olla. Onneksi työt aloitan kuitenkin reilusti työaikaa keventäen, vaan 3 päivää töitä ja neljä vapaata / viikko.

Mutta kyllä mie vaan oon niin onnellinen nyt!

Kokemuksiani hermosärystä

Viimeiset puoli vuotta olen kuunnellut hermosärkyjä päivittäin. Joka päivä, oli niitä tai ei. Olen kohdannut ainakin seuraavanlaisia kipuja (nämä siis minun tuntemuksia, minun sanoin kuvailtuna): saatanallista suonenvetoa pakarasssa ja takareidessä, vihlontaa, tuikkailua, sähköiskuja sellaisia jotka kulkevat pakarasta varpaisiin tai lyövät kahteen paikkaan yhtä aikaa (yleensä varpaat + alavatsa tai virtsaputken suu), pieniä sähköiskuja joita jokainen talvipakkasilla on saanut kokea, tunnottomuus ja puutuminen, kiristys,  jatkuvaa tasaista poltetta eri voimakkuuksilla, sykkivää poltetta, räjähtävää poltetta, elohiiriä, muurahaisten juoksua, tunnon yliherkkyyttä esim sukan neuloksessa pienen pieni nyppy -> tuntuu kuin olisi isompikin kivi  sukassa, tunne että varpaat ovat märät vaikka ne eivät sitä ole, tunne että jäinen vesipisara valuu polvitaivetta pitkin. Nämä näin äkkiseltään tulevat mieleeni.

Unettomat yöt ja aikaiset aamut, kokemusta on

Olen välilevyn pullistuman aiheuttamaan hermosärkyyn syönyt Panadolia, Buranaa, Panacodia, Arcoxiaa, Tramalia, Oxynormia ja vielä jotain muuta, jota en nyt muista. Yhteistä kaikille noille on se, että ne eivät ole minua auttaneet. Vahvemmista lääkkeistä on ollut se hyöty, että olen edes hetkeksi sammunut ja päässyt näin eroon kivun tunteesta, mutta kun silmät ovat auenneet, ovat kivut olleet edelleen läsnä. Kolmiolääkkeiden teho on ilmeisesti ollut siinä, että ne ovat tuoneet minulle sellaista kännistä välinpitämättömyyttä. Negatiivisena puolena sitten se, että ne vievät minulta yöunet. Kuten aikaisemmin kirjoitin, nämä aiheuttavat minulle sellaisia "viimeisiä hengenvetoja". Minä kirjaimellisesti tunnen tippuvani uneen ja herään pian siihen kun haukkaan keuhkot täyteen ilmaa. Joskus olen miettinyt, että tuntuuko tältä hukkua/tukehtua? Oma suhtautumiseni lääkkeiden syöntiin oli alkuun kielteinen. Jotenkin se lääkkeiden syönti tuntui epäonnistumiselta. Kun kivut on kovat, ei sitä silloin mieti, syö vain kaiken mahdollisen ajatuksella JOS tämä kuitenkin auttaisi (vaikka tiedät että ei auta kuin ehkä pienesti). Mutta kun olet pärjännyt esim neljä päivää ilman lääkkeitä ja sitten kivut kovenevat ja tiedät, että nyt kannattaisi ottaa lääke...... se on vaan ollut niin vaikeaa. Ehkä siinä on taustalla jonkinlaista itsesyytöstä, että olisi itse aiheuttanut kivun. Ja yleensä sitä alkaakin miettimään heti kipujen ilmentyessä, että mitä oon tänään tehnyt. Näiden kuukausien aikana, olen kuitenkin oppinut, että ne lääkkeet eivät ole pahasta jos niistä apua on, nyt leikkauksen jälkeen olen hyötynyt pelkästä buranasta. En enää sinnittele kipujen kanssa, vaan otan sen lääkkeen heti kun ensimmäisen kerran mietin, että pitäisikö -> PITÄISI.

Minun kohdallani toimivimmat tavat hermoperäisen kivun hoitoon ovat olleet liike, kylmä ja ajatusten kohdistaminen johonkin mielekkääseen sekä säännölliset hieronnat. Siinä vaiheessa kun huomasin, että tilanteeni alkaa mennä krooniseksi tunsin voimattomuutta. Minä en halua joutua elämään jatkuvassa kivussa. Kipu oikeasti valtaa elämän, se supistaa elämän, se kääntää kaikki ihmisen aistit itseensä. Elämä on pelkkää kipua tai niiden tarkkailua. Teet mitä teet ajattelet aina, että kylläpä sattuu tai jos ei satu niin huomaat senkin, HEI MUA EI SATU. Ja jos saat olla vaikka päivänkin ilman kipuja, niin se seuraavan päivän pettymys kun kivut tulevat takaisin, se on välillä pahempaa mitä jatkuvista kovista säryistä kärsiminen. Sitä tulee päivän mittaan mietittyä ja kuunneltua särkyjään niin paljon, että sitten kun siitä pitää kertoa ulkopuoliselle niin ei vaan enää jaksa.

Kipujen ollessa raastavimmillaan minä olen ollut liikkeessä ihan KOKO AJAN. Pahimmillaan yöt menivät siinä, että tiputin jalkani sängyn reunan yli lattialle ja nostin sen takaisin sänkyyn ja taas lattialle ja sänkyyn, lattialle ja sänkyyn, tätä koko yö. Aamupala syötiin kävellessä, ravasin pitkin taloa puurolautanen kädessä. Tässä tilanteessa liikkuminen on helpottanut kivun sietämistä. Mutta monesti iltapäivällä aloin jo olla todella väsynyt ja usein itkin, että eikö vaan jo voisi olla ilta, että tulis yö ja EHKÄ saisin nukuttua. Ne oli pitkiä tunteja, kolmesta yhdeksään.

Koen, että elokuussa aloitettu kuntosali oli tosi suuri apu kipujen suhteen. Minä en ikinä tuntenut kipuja mitään liikettä tehdessä (paitsi laaja vatsarutistus pallon päällä, sitä ei sit tehtykään), ja raskaat isot liikkeet tuntuivat jopa jotenkin helpottavilta. Vaikeinta oli aina asettautua oikeaan asentoon, mutta liikkeen alkaessa tuli helpotusta. Kesällä kun liikkuvuuteni oli sen 90 astetta parempi (pystyin istumaan lattialla jalat suorassa, selkä ojennettuna, nyt jos istun lattialla selkä ojennettuna ovat jalat 90 asteen kulmassa, ja kasvoilla näette irvistyksen), ostin kunnon putkirullat ja perehdyin Jukka Harjun metodeihin faskian käsittelystä. Näistä oli aivan älyttömän paljon apua! Nyt kun tilanne alkaa pikkuhiljaa parantua, aijon ottaa nuo harjoitteet uudestaan mukaan kuvioihin, mutta ei ihan vielä. Lepo on hyväksi, pieninä annoksina, liika lepo jäykistää ja pahentaa kipuja. Liikkuminen kivun sallimissa rajoissa on viisautta vaikka kyllähän se pelkkä kävely on pidemmän päälle helvetin tylsää ja ylilyöntejä on tullut tehtyä, niistä sitten kärsii koko kroppa ja mieli seuraavana päivänä.

Kun kipuni ovat yöllä vieneet liikaa huomiota itseensä, olen hölvännyt koko jalan alaselälstä varpaisiin asti kylmägeelillä. Kylmän aistimus on kohdallani peittänyt polttavan ja puuduttavan hermosäryn. Tämä on varmaan myös sitä ajatusten kohdistamista johonkin muuhun, kivusta kylmään. Muina hyvinä harhautuksina aivoille ovat olleet liikkuminen luonnossa, siellä on niin paljon katseltavaa ja kuunneltavaa! Ja toisena on tullut musiikki, olen kuunnellut aivan älyttömästi spotifyta näiden viikkojen aikana. Ja viime aikoina olen myös tarttunut miun ukuleleen ja alkanut soitella, ja samalla haaveillut sähköpianon ostamisesta (sitä lasten rämpytintä on ihan kiva soittaa, mut kiva jos koskettimet pysyis paikoillaan ja ääni olis vähän pehmeempi) :) Eli aistinautinnot silmien ja korvien kautta, mielelle parasta suklaata, TOIMII!

Sitten se hierojalla käynti. Sieltä on tarttunut mukaan roppa kaupalla oppeja. Niiden käyntien jälkeen tuntee kehonsa aina vaan paremmin. Oppii yhdistämään asioita, tuntemaan oman kehonsa kierouden ja siihen vaikkutavat asiat, oppii oikeasti kuuntelemaan kehoaan. Siinä on taikaa kun taitavan ihmisen herkkääkin herkemmät kädet tekevät kehollasi töitä. Ja jopa tällaisen rautapötikän pintakin alkaa sulaa, viimeistään seitsemännellä käsittelykerralla.

Tää kuva jaksaa vaan aina naurattaa... mustahuumori, paras huumori

Voisin kirjoittaa tästä aiheesta paljon pitemminkin, mutta palataan joskus tulevaisuudessa.
PS. Televisiossa on menossa sarja Elossa 24h, näkyy myös Areenassa. Suosittelen! Mukana näyttäisi olevan useita ihmisiä jotka kärsivät erittäin kovista kroonisista kivuista. Huh, melkoisia sissejä, toivon että jokaiselle heille löytyisi keinot hoitaa ja sietää kipua paremmin.

work-work-work

Kohta yhdeksän viikkoa leikkauksesta! Vielä kolme viikkoa sitten selkä oli totaalisen jumissa, sitä kiristi lantio-vyötärö alueelta todella paljon, niiku olis korsetti omasta takaa ja toinen kiristysalue kulki tuossa lapaluiden puolessavälissä. Tuntui kuin iho repeytyisi kun selkä pyöristyi. Tuli kuitenkin lupa liikkua normisti ja käydä hierojalla. Heti ekana hierojalle, sitten hiihtämään! Siinä oli miun metodit. Salilla pt tsekkasi, että mitä voitas tulevaan saliohjelmaan tyrkätä liikkeiks. Ja tulostahan alkoi tulla ihan kohinalla, vaikka liikkuminen oli todella vähäistä edelleen, eikä voida millään asteella puhua hikijumpasta, mutta selkä alkoi antaa periksi liikkeelle.

Kotona keskityn muutamiin fyssareiden ohjaamiin kuntoutusliikkeisiin: hermon liu'utus, selän pyöristystä parilla liikkeellä, syviä vatsoja, venytyksiä sen mukaan mihin pystyy ja kykenee, tärkeimpinä reiskat ja pohkeet. Venytykset teen lähinnä pumppaavina, en pitkinä syvinä liikkeinä. Sitten minä kävelen... voe vitalis mie kävelen. Kävelen sauvojen kanssa ja ilman, vähän kovempaa ja rauhallisempaa, maantiellä ja metässä. Ladut on olleet nyt vähän heikossa kunnossa, mutta eiköhän tuota pian taas lähdetä sinne huhkimaan, ajatuksena ottaa vapari haltuun.

Ennen vuoden vaihtumista tehtiin sitten eka treeni salilla. Kyykyt vedetään pääasiassa kehon painolla ja voi helvetti miten reiskat tuuttas ittensä jumiin. Huh hei! Pystyn kyykkäämään ihan syvään, se aiheuttaa pientä venytystä alaselkään, ei muuta. Kyykätessä kuitenkin huomaa, että omaa kroppaansa ei tunne niin kuin ennen, todella tarkkaan joutuu keskittymään tekemisiinsä, ettei käy kömmähdyksiä. Ohjelmassa on myös pakaran rääkkäystä, mikä on sikäli mielenkiintoista, että en oikein tunnu löytävän koko saatanan lihasta, miten se on niin vaikeeta? Sitten yläkropalle punnerrusta, vipunostoo jne. Reenin loppu kruunataan kuolleella koiralla, ihan kaikkien aikojen vittumaisin liike (ennen se oli mave). Ekan kerran jälkeen kroppa oli kuollut, se tärisi ja tutisi ja kipuili, mutta minä nautin! Pitkästä aikaa fyysistä rasitusta. On se vaan mukavampaa täristä väsymyksestä kuin kivusta.

Toisen hierontakerran ja akupunktion (miun luottohieroja on myös akupunktio-osaaja) jälkeen hermosäryt jäivät totaalisesti taka-alalle elämässä. Kyllä se välillä vielä muistutti olemasta olostaan, mutta ei mitään pitkäkestoisia tuntemuksia eikä lääkepurikilla juoksemista, jeeeee! Ekalla salikerralla jalkateräkin heräs henkiin, sehän on ollut sellainen "huonosti puudutettu" jo monen monta kuukautta, nyt sitä alkoi pistellä. Ihan jännityksellä odotin, että oliko se hyvä vai huono juttu, mutta kyllä se tais hyväksi osottautua. Oon jo pitempään aatellu, että näinköhän tuo jalkaterän tunnottomuus tulee miule jäämään loppuiän vaivaksi, mutta nyt näyttää sille, että sehän saattaa jopa toipua.

Tietenkään suuntaus ei sitten kestänyt tämmösenä kovinkaan kauaa. Vaan vuoden 2017 ensimmäisenä päivänä klo 00.01, KYLLÄ minuutti vuoden vaihtumisen jälkeen, istahdin sängylle ja nostin läppärin syliin, joka oli siis siinä sängyllä minun vieressä, tuli siis tehtyä pieni kiertoliike ja kappas vain, selkä jumahti. Laskin läppärin lattialle ja totesin, että joo noidannuoli tähän kaiken muun päälle. Jippii. Nyt nää vuoden ekat päivät on siis menneet taas extra rauhallisesti. Kävelyä vain ja lämpöhoitoo ja muutamia pillereitä miun isosta lääkevalikoimasta. Huomiset salitreenit on peruttu (piti sillon kattoo kaksjakosen toinen ohjelma). Torstaina pitäs lääkärin päättää että palaanko töihin, olin ihan varma että pääsen viimein takasi töihin, mutta nyt oon ite sitä mieltä, että ei vielä. Jos näin helposti jumahtaa selkä, niin ei tule kyllä töissä kestämään vielä mitään. Pöh.

Mutta näin, rauhallisesti lähdetään liikkeelle ja toivotaan että toi lumbago nyt hellittäs nopeesti. Ehkä vaikeinta on pitää ajatus tekemisessään, sen huomaa heti jos vähänkin huomio karkaa omasta itsestään. Lantion seudun hallinta on jumalattoman vaikeeta välillä. Myös yläkroppa on sen verran kireenä, ettei liikeradat ole lähellekään puhtaat. Töitä tässä riittää ihan koko täksi vuodeksi. Mieli on kuitenkin hyvä ja toivotaan, että se auttas toipumisessakin.