keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Vaikka toisinkin olla voisinkin

Miten aloittaa bloggaaminen yli vuoden tauon jälkeen? Tämä on oikeasti vaikeaa. Olen kirjoittanut ja pyyhkinyt tekstini ja taas kirjoittanut ja pyyhkinyt. Edellisen kirjoituksen olen virtuaalimaailmalle luovuttanut elokuussa 2015, sen jälkeen on tapahtunut paljon. Mutta mitä tapahtui heti tuon postauksen jälkeen? Iski ahdistus ihan kaikkea kohtaan.

Päätin lopettaa bloggaamisen, päätin lopettaa samalla myös toisten blogien lukemisen. Olin tullut siihen pisteeseen, etten enää jaksanut tsempata seuraavaan päivään ja uskoa, että polvikipuni hellittävät ja vielä joku päivä juoksen maastomaratonin (minun suuri salainen unelmani), ajan fillarilla sen korkeimman kukkulan päälle, vaellan satoja kilometrejä ja kaiken tämän päälle hymyilen voittajana koska olen päihittänyt kipuni ja kremppani. Ehkä olin myös katkera muille siitä, että heillä kulki ja minulla ei. Miksi niillä, miksi ei minulla? En pitänyt enää ajatusmaailmasta joka valloitti päänuppiani, minä en ole tuollainen. Päätin siis ottaa aikalisän kaikesta.

Samaan aikaan vetäydyin kauemmas niistä ihmisistä, jotka vaikuttivat oikeassa elämässäni tavalla, josta en pitänyt. En ole ikinä ollut kilpailuhenkinen, en koskaan, nautin itseni voittamisesta ja ahdistun jos joku vertaa itseään minuun ja yrittää päihittää minut, ahdistun ja vittuunnun tuollaisesta. En enää jaksanut kuunnella heidän intoilujaan kisoista, treeneistä, varusteista jne, oikeastaan ne aiheuttivat sisälläni kylmää välinpitämättömyyttä vain. Tämän myötä en halunnut osallistua oikeastaan enää mihinkään kisatapahtumiin yms, ja kun en aikonut osallistua, niin en myöskään löytänyt päämäärää jota kohti tähdätä ja treenata. Joten treenit, ne jäivät. Aika-ajoin aina aloitin uudestaan, mutta lopputulos oli tuttu, siinä vaiheessa kun piti hieman kiristää, juosta vaikka pari kilsaa pidempään niin polvi päätti, että se on kuule tässä. Olin oikeastaan vähän järkyttynyt kun kuulin, että muutamat ihmiset edelleen halusivat voittaa ja päihittää minut jossain. Ei saatana- haloooooo!!!!???? Kuuleeko metsä? MINÄ EN OIKEASTI TREENAA!!! Mitä mielihyvää te saatte siitä, että päihitätte rapakuntoisen ja jatkuvista krempoista kärsivän akan???? siis mitä vittua????(toim.huom. jos joku moista vertailua haluaa harrastaa ja saa siitä mielihyvää, niin antaa mennä, kuten sanottu, tämä oli MINUN ahdistukseni ja ongelmani, ahdistua toisten tekemisistä)

Tämän vuoden toukokuussa kuitenkin löysin itseni kilpailuista. Enkä ihan mistä tahansa, vaan single speed pyöräilyn EM kisoista Sloveniasta, haha. Joo, ei oltu treenattu ja itseasiassa en ollut koskaan ajanut maastossa sinkulalla! Mutta mukaan lähdin, miksi? Siksi koska nuo kilpailut eivät ole kovinkaan vakavahenkiset... tai no... on siellä sitä porukkaa joka ajaa tosissaan, mutta sitten siellä on paljon meitä, jotka vain pitävät hauskaa. Juovat kaljaa joka nyppylän päällä ja tarjoovat paukun tai pari kanssakilpailijoille. Siellä ei pukeuduta tiukkoihin kisapaitoihin,(tai no... toiset pukeutuu....) vaan päälle vedetään mitä epäsopivimmat vaatteet pyöräilyyn. Ai juma minä nautin! Samaan aikaan aloin päästä irti tästä huonosta tavastani ahdistua toisten tekemisistä jne... Jee, niin siistii pystyä olemaan vain oma itsensä.

Ja kuten tavallista, tuon toukokuun ilon jälkeen tultiin taas alas ja rytinällä. Reissun jälkeen alkoivat hermosäryt, joita on jatkunut tähän päivään asti. Tämä viimeinen puoli vuotta on ollut minulle koulujen koulu. On rämmitty henkisesti sellaisessa suossa, ettei moni uskokaan. On noustu sieltä synkimmästä rotkosta auringon valoon ja nautittu täysillä niistä hetkistä.  Mutta se on sitten toinen tarina. Kerron sen varmasti hyvin pian, sillä nyt, nyt mie oon päättäny tulla takaisin.


***tein muutaman pienen muokkauksen tekstiin 16.12

7 kommenttia:

  1. Ps. kirjoitin ennen nimimerkillä Hiluvitku, nyt ihan omana itsenä, ;)

    VastaaPoista
  2. Kiva, että kirjoittelet taas! (Löysin tänne, kun olit kommentoinut toiseen blogiin.) Luin sun blogia silloin aikoinaan ja olenkin joskus miettinyt, mitä sulle kuuluu. Lähinnä siksi, kun vamma-asiat ovat itselle niin lähellä sydäntä. En tiedä, muistatko mua, mutta mulla oli se juoksemattomuusblogi aikoinaan. Se jäi, vähän samasta syystä kuin sulla. Ei vaan jaksanut enää pyöritellä niitä samoja asioita ja ahdistua siitä, että muut pystyy tekemään vaikka mitä kivoja urheilujuttuja ja minä en.

    Jään seuraamaan kuulumiasi ja kuulen mielelläni lisää kulkemastasi matkasta! Lisäksi toivotan kovasti jaksamista ja toipumista sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Suvi kommentistasi ja tsempeistä! Todellakin muistan siut! Blogisi oli miule aikanaan hyvinkin tärkeä, tunnuttiin rämpivän aina vaan sillä samalla suolla :)

      Poista
    2. Kiva kuulla! Valitettavasti se rämpiminen taitaa vielä hetken jatkua.. Mut pikkuhiljaa kohti parempia aikoja! :)

      Poista
    3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
  3. Muistan nimimerkkisi, olen joskus vieraillut vanhassa blogissasi. Jään mielenkiinnolla odottamaan jatkoa. Tsemppiä kaikkeen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jee Heidi, mukava kun löysit tänne!!!! Ja kiitos tsempeistä!

      Poista