torstai 30. maaliskuuta 2017

Ihmisen puolikas

Olen oman kroppani asiantuntija, kirjaimellisesti. Olen oppinut näiden kuukausien aikana tuntemaan kehoni oikut pelottavan hyvin. Viimeisten onnellisten juoksujen jälkeen ei ole tarvinnut juosta. Tuntemukseni siitä, että si nivel meni lukkoon oli aivan oikea. No ainahan se minulla on pois paikoiltaan, mutta nytten se jumitti niin pahasti, että takaketju ei enää toiminut niin kuin pitäisi. Esimerkiksi päinmakuulla en saanut vasenta jalkaa irti alustasta, saati että olisin kyennyt vastustamaan toisen tuottamaan painetta. Salitreenit meni myös pahasti penkin alle viimeviikolla. Tästä samasta vaivasta kärsin viime kesän alussa toistuvasti, loppuivat miltei heti kun lopetin juoksemisen. Eli juoksut on juostu....

Tiedänhän minä, että en voi vastustaa metsien kutsua, joten päätin kuitenkin antaa sen verran löysää, että jatkossa on lupa juosta vain kerran viikossa, joko viikkorasteilla tai sitten poluilla muuten vaan (kun ne nyt ekana sulas) ja mielellään hieronnat ajoitetaan sitten jatkossa juoksuja seuraavalle päivälle. Tämä siksi, ettei tilanne ihan näin pahaksi pääse, ja että puristukset ja lukkiutumat saataisiin heti auki. Jukola haavettani en ole vielä valmis hautaamaan, toki tässä nyt vähän mietityttää, että miten selviän sieltä metsästä pois jos viikkorasteilla täytyy tyytyä lyhyempiin ratoihin, mitkä sitten tietysti ovat myös aivan liian helppoja verrattaessa Jukolaan.


Olenko katkera, pettynyt, turhautunut? Hetken aikaa, hyvin hyvin hyvin pienen hetken aikaa, koska tiesinhän minä, että näin todennäköisesti tulee käymään. Suurinta myrkkyä oli kuitenkin toisten ihmisten kommentit. Kun positiivisesti, pienesti vitsaillen totesin, että nyt pitänee vaan odottaa ikääntymistä (tervetuloa nelkyt vee, jonne on vielä muutama vuosi matkaa) ja sen mukana tuomaa nikamien luutumista, (mikä kuulma on useimmilla selkäongelmisilla tuonut avun näihin vaivoihin ja sen jälkeen on juoksut taas sujuneet) minulle muutama ihminen sanoi, että hyvä JOS ikä tuo avun tuohon vaivaan, mutta ODOTA VAIN, se tuo mukanaan kasan muita ongelmia... Joo. No kiva kun noin positiivisesti kannustatte. Jostain syystä nuo kommentit pääsivät luikahtamaan ihon alle vaikka ne eivät mitenkään henkilökohtaisia olekaan.

Harva ymmärtää sen, että vaikka kärsin kymmenistä hermo-oireista, niin minä en koe olevani KIPEÄ. Kipu on minun kokemuksellani jotain ihan muuta kuin mitä itse tunnen. Oireet rajoittavat jonkinverran normaalia elämääni, mutta ne eivät estä sitä. Mutta jotenkin sitä tuntee itsensä vajaaksi kun ei saa tehdä sitä mistä eniten nauttii, eli juosta. Juokseminen on jotain niin spesiaalia. En missään muussa lajissa pääse samaan mielentilaan, sellaiseen mielenkepeyteen. Tai se tunne kun ekat pari kilsaa tökkii ja pahasti ja sitten ikäänkuin käsijarru aukeaa ja askel lentää, kaikki sujuu kuin unelma. Hetken jo mietin, että en enää näistä ongelmistani muille puhu, mutta sitten tajusin myös sen, että enemmän ne toisten kommentit kertovat heistä itsestään kuin minusta. Jos minä en puhu, voin jäädä ilman sellaista apua/tukea josta minulle voisi olla oikeasti apua. Joten jatkan puhumista, mutta ehkä valikoin hieman tarkemmin kenelle avaudun ja missä avaudun.

Viime päivät miun päässä on soinut Ellinooran biisi Leijonakuningas. Siinä on loistava sanoma ja kertsi. "Lauletaan kovempaa kun pitäs olla hiljaa; ei paineta leukaa rintaan ennen ku kasvetaan viljaa; nostetaan keskikaljamaljat ilmaan; tänään ihmisen puolikas on huomenna leijonakuningas"


Tämmöstä sekavaa pohdintaa tähän päivään! :)

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Välituuletus, MIE JUOKSIN!

Itäisessä Suomessa alkaa pikkuhiljaa jalkakäytäviltä lumet sulaa. Sunnuntaina paistoi aurinko niin kauniisti, että se suorastaan huutaen kutsui miut juoksulenkille. Kävin kaupassa ja baana alkoi poltella. Lopulta annoin itselleni luvan, saan kokeilla kolmen kilometrin verran juoksua. Kotona kerroin miehelle, että nyt on vaan mentävä, ei auta.

Valikoin lenkkarihyllystä Salomonin maastokengät koska ajattelin niiden toimivan parhaiten jos tiellä olisi lunta/jäätä/loskaa. Ensin kävellen vähän lämpöjä kroppaan. Kävellessä alkoi jo vähän säärien etuosat kipuilla, mietin jo silloin että mitähän tästä tulee. Mutta pakko oli kiihdyttää askelta... Sääriä poltti ja juili, mutta päätin olla välittämättä niistä. Edellisestä juoksusta on niin monta kuukautta aikaa, ettei se mikään ihme ole, etteivät jalat kestä iskutusta. Juoksu tuntui kulmikkaalta ja kömpelöltä, mutta en hengästynyt. Yritin höllätä tahtia ja rentouttaa menoa, mutta se vain kiihtyi. 2,5 kilometrin kohdalla tunsin alaselässä pienet vihlaisut, jonka jälkeen vasen reisi meni hetkellisesti kananlihalle. Jatkoin juoksua, enkä tuntenut mitään huolestuttavaa ilmassa. Sääretkään eivät enää kipuilleet. Todennäköisesti si nivel meni pois paikoiltaan ja siitä se hetkellinen kipu ja vilunväreet.

3,5 kilometrin kohdalla meni baana peilikirkkaalle jäälle ja lopetin juoksemisen ja käppäilin kotiin. En hirmuisesti hengästynyt lenkillä, eikä minulle tullut myöskään hiki. Jännittyneenä aloin tarkastella gepsistä että mikä oli juoksuvauhti, veikkasin sitä noin 6:45/km korville. Järkytyin..... 6:20/km!!!!!! WHAAAAAAT!!!!???? Aivan uskomatonta, että pystyin tollasta vauhtia juoksemaan ilman sen kummempia sydämentykyttelyjä tällaisen tauon jälkeen! Harmi että en syökevyötä viritellyt lenkille, olis ollu mielenkiintoista nähdä mitä se olisi kertonut.

Sitten jännättiin että mitkä tulee olemaan lenkin jälkimainingit. Seuraavana yönä vasen pohje kramppasi jatkuvasti, todella kovaa. Hyvä kun maanantaina pystyi jalalle astumaan. Muuten ei mitään huolestuttavaa... Nyt venaillaan että pohkeen kipu hellittää ja sitten taas uudelleen menox. Sitä ennen ajattelin kyllä käydä ostamassa jotkut supervaimennetut menomonot alle.

Mutta kyllä hymyilyttää. Asioita on selvästi tehty kaikkien näiden kuukausien aikana oikein, vaikka kestävyysliikunnat ovatkin olleet pelkkää kävelyä. Salitreenit toimivat ja tulosta tulee edelleen. Tänään päästiin jo yhden jalan kyykkyihin käsiksi. Nyt vaan hartaasti toivon, että tämä suunta saisi jatkua, vihdoin ja viimein. Ei enää suuria takapakkeja minulle, pliiiiiiiis!

torstai 16. maaliskuuta 2017

Kontiolahti Biathlon - kyllä meillä osattaan!

Olin männä viikonloppuna Kontiolahdella ampumahiihdon maailmancuppia katsomassa, ekaa kertaa ikinä. Päälimmäiseksi asiaksi jäi mieleen se huikee fiilis mikä huokui koko tapahtumasta. Ei mitään väliä vaikka Kaisa ei onnistunut kisoissa, fanit ei pettäny, eikä kukaan murjottanu ja mussuttanu, päin vastoin kannustus oli aivan mahtavaa loppuun asti! Eikä siellä kannustettu pelkästään omia, vaan kaikille riitti hoputusta tasapuolisesti, toki sinivalkosille kovempaa.

Kisapaikalle pääsi ilmaisella bussikyydillä

Martin.... uuuuh, niin nopee et just mahtu kuvaan


Kaisa testaa suksia, tääkin oli  muuten ihan mielenkiintoista seurattavaa!
Se että tuon kokoluokan kisat pystytään järjestämään superlyhyellä varotusajalla, ei kerro mistään muusta kuin järjestäjien ammattitaidosta ja paikallisten ihmisten rakkaudesta lajiin ja sen huippu urheilijoihin. Ja kyllä, ampumahiihto kuuluu Kontiolahdelle, ei Lahteen, sori vaan eteläsuomalaiset. Karjalaisessa oli tästä hyvä kirjoitus, jossa todettiin, että ihmiset kyllä löytävät kontiolahdelle kaikkialta maailmalta, se vaan on niin valitettavaa että eteläsuomi haluis viedä nämäkin kisat itselleen, kun heille tämä itäsuomi tuntuu olevan niin kaukana. Sori, ei tule tapahtumaan! Kontiolahden rata on aivan huippu, ja vielä jos/ kun aluetta hieman kehitetään ja ladunvarsi katsomoihin panostetaan lisää, niin sitten ollaan asian ytimessä lopullisesti. Kuusi starttia kolmena päivänä ja 24500 katsojaa kertoo, että myö Pohjois-Karjalassa handlataan tää homma.

Legendaarinen seinänousu, ihmisiä alkaa valua katsomoon...

Huikeeta oli nähdä, että se keskieuroopan fanitus on tullut myös tänne meille. Torvet soi ja kellot kilkkaa, laikkojen pudotessa ihmiset hurraa ja huokaa ammunnan tahtiin. Itselleni mieleenpainuvin hetki ladulla oli Martin Furcaden tekemä ohitus sprinttikisassa, missäs muuallakaan kuin seinänousussa, uskomaton äijä. Mahtavaa oli myös nähdä se, että ihmiset tulivat tunteja ennen starttia seinänousuun varaamaan itselleen hyviä paikkoja ja ventovieraat ihmiset kommunikoi keskenään kuin naapurit konsanaan. Miesten takaa-ajoa aloitin katsomaan vähän rauhallisemmalta paikalta, mutta pakko oli siirtyä seinänousulle kesken kisan kun sieltä kuului aivan jumalaton mylvintä :)



Ensi vuoden kisat Kontiolahdelle ovat jo varmistuneet, sinne menen minäkin. TUUTHAN SIEKI?

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

HuhHuh

Viimeiset viikot ovat olleet yhdellä sanalla kuvattuna RASKAAT. Töissä on kivaa, mutta selkä ei tykkää yhtään. Viime viikolla sitten sanoin pomolle, että nyt riittää, siirtäkää minut toiselle osastolle. Tänään menin hakemaan työterveyslääkäriltä saikkua loppulistan ajaksi ja siitähän se ilo taas syttyi tähän naistenpäivään. Lääkäri ei millään tahtonut ymmärtää, että miten niin minun selkäni tilanne on mennyt huonommaksi, kun hänen silmissään tilanteeni on parempi. Joo, viimeksi kun hän minut näki, oli minulla noidannuoli selkäfileissä. Hän ei ymmärtänyt että miten työnteko lasten osastolla voi olla raskasta. Ei ymmärtänyt että miksi kyykistyessä en tunne kipua, mutta lattiatasolla työskennellessä selkäni menee jumiin. Ei hyvää päivää! Kaiken kruunasi se, että tyyppi vielä myönti, ettei hän tiedä yhtään millaisella osastolla minä työskentelen ja millaista se työnteko siellä on.... niinpä niin!

Ensimmäistä kertaa minulta meni lääkärissä hermo. Korotin ääntäni ja kiroilin. Lopulta sain 12 pvää saikkua. Mutta mitään kommenttia ei tullut siitä, että hermo-oireet ovat lisääntyneet ja vaihtaneet paikkaa, lisäksi nykyään oireilee myös oikea jalka, ei pelkästään vasen. Tämä ei lääkäriä siis kinnostanut. Ja minä olen nyt aivan SAATANAN vihainen. En jaksa enää tätä jonninjoutavaa pelleilyä. Ihan kun huvikseni hakisin saikkua häneltä. Ihan kuin tää saikkuilu ois miusta jotenki kivaa, voin kertoa teille salaisuuden: tämä on helvetin tylsää, kuluttavaa ja ihan perseestä muutenkin. NIH! PT ja hieroja ovat molemmat sitä mieltä, että selästä pitäs saada uudet kuvat, sen verran paljon on nyt uutta oireilua, mutta sanoppas se tuolle nuorelle lääkärin tekeleelle.

Illalla pitkälle kävelylenkille, jospas se pahin ärsytys sinne jäisi ja elämä ois taas laiffii :) onneks on kaikkee kivaa tiedossa.