Kipu kuolee huutamalla...

...Vaan miten kauan sitä kestää, ei, sitä ei voi tietää.

Ne jotka seurasivat aikaisempaa blogiani, tietävät, että olen kärsinyt koko tämän bloggaus ajan (aina vuodesta 2012) erinäisistä krempoista ja kivuista. Viime kuukausina olen miettinyt paljonkin omaa historiaani ja yrittänyt vetää siitä jotain johtopäätöksiä ja ymmärtää sen myötä omaa kehoani. Lapsuudessa olin seurannassa selän skolioosin vuoksi, kymppi veenä pyörähti nilkka ympäri jääden todella löysäksi, aktiivisen liikkumisen aikuisiällä aloittaessani sain vaivaksi polven, jonka ongelmaksi arveltiin jonkinlaista rasvapoimua joka jää puristuksiin polven rakenteisiin, erään surullisen kuuluisan lenkin päätteeksi sain keuhkoputken tulehduksen jonka myötä alkoivat järkyttävät kivut keukoissa sekä toisessa kyljessä, epäiltiin kiinnikkeitä, kylkiluun murtumaa, astmaa ja lopulta tietzenin oireyhtymää. Mutta ei paneuduta nyt näihin sen enempää, vaan kerron mitä tapahtui toukokuun-syyskuun aikana.

Yhtenä iltana kärsitty ei kivuista, nautittiin vain.

Viime toukokuussa koin yhden mahtavimmista tapahtumista, single speed pyöräilyn em kisat. Kisat olivat Sloveniassa, mikä tarkoitti siis pitkiä kilometrejä ensin autossa, sitten lentokoneessa, toisessa lentokoneessa ja taas autossa. Perillä sloveniassa hieman pyöräilyä ja paljon kävelyä ja muutaman päivän päästä taas autoa, lentokonetta ja autoa. Matkan jälkeen alkoivat uudenlaiset kivut vallata elämääni. Yksi päivä töissä astianpesukonetta tyhjentäessä tuntui, että selkäni jumahti, en saanut sitä suoraksi kunnolla. Liikkeelle lähtiessä fiilis oli kuin vanhalla mummolla, pari könkkä askelta, kunnes selkä suortui ja liikkuminen helpotti. Jalkaan alkoi ilmaantua hermosärkyä. Pakotti, välillä tuntui että muurahaisia juoksi pohkeessa, kiristi, yöunet olivat mitä olivat. Menin lääkäriin. Työterveyslääkäri kysyi tylysti, että mitä lääkkeitä minulta löytyi kotoa, käski syödä niitä (burana ja panadol) ja totesi, että olen työkykyinen, hän ei löydä hermopinnettä tosin voihan se olla, että siellä pieni pullistuma jossain on. Mutta kipua ei tarvitse kuulma pelätä ja bla bla blaa. Olin itse täysin erimieltä työkyvystäni, mutta minkäs teet.

Vajaa viikko tästä, lähdin autolla kauppaan, kilometrin ajon jälkeen huusin autossa tuskissani, takareittä repi niin maan perkeleesti. Valoissa odotellessani mietin, että pitääkö minun vain hypätä autosta ulos, kivut olivat helvetilliset. Työterveydestä en saanut lääkärille aikaa, päädyin yksityiselle. Siellä lääkäri ihmetteli kovin edellisen lääkärin kommentteja, kuulma meikäläisen työhön ei ole asiaa näillä kivuilla jos on epäilys välilevynpullistumasta, sairaslomaa ja lähete fysioterapiaan ja vahvemmat lääkkeet.

Kappale kaunista sloveniaa

Fysioterapeutille pääsin heti parin päivän sisään. Päädyttiin manuaaliseen käsittelyyn, koko kroppa oli totaalisen tukossa. Koska mitkään testit eivät suoranaisesti viitanneet pullistumaan, sain luvan liikkua fiilisten mukaan. Sain esim pyöräillä jos siihen ilman kipuja pystyin. Tuolloin pyöräily olikin paljon helpompaa mitä kävely. Kivut jatkuivat, panacodista ja buranasta ei ollut mitään apua. Juhannusaattoaamuna nousin mökillä vuoteesta, laskin jalkani lattialle ja sillä sekunnilla tuntui kuin vasemman jalan taakse olisi kasvanut aurauskeppi, kyllä AURAUSKEPPI. Tuska oli kamala. Päätin silti lähteä aamu"lenkille". Vasen jalka ei tuntunut toimivan hyvin, ajattelin silti testata sitä muutaman juoksuaskeleen verran. Jalka hakkasi kuin sadan kilon pötikkä mökkitietä vasten. Ei helkkari, tuumasin mielessäni. Steppailin pitkin mökkipihaa milloin varpailla, milloin kantapäillä, ihan vaan varmistaakseni, että mitään suurempaa ongelmaa ei kuvioissa ole. Myöhemmin fyssari totesi saman, minkä itse tunsin, jalan takaosassa kulki onttoputki, joka ei juuri käsittelyihin reagoinut.

Sairasloma läheni loppuaan ja päädyin terveyskeskukseen lääkärille. Lääkäri kuunteli tarinaani myötätuntoisena, tutki ja aloitti sitten paasauksen. Hän ei löydä minulta minkäänlaista hermopinnettä (varpailla kävellessä vasen kantapää ikäänkuin tippui kun nilkassa ja pohkeessa ei ollut pitoa -> ei mitään merkitystä lääkärille. En edelleenkään reagoinut perinteisiin jalannosto testeihin lääkärin toivomalla tavalla eli jäätävällä kivulla ja sitä seuraavalla huudolla, mikä ilmeisesti tarkoitti että myöskään hermo ei ole pinteessä, vaikka jalkaa ei tuohon aikaan montaakaan asetta nostettu pöydän pinnasta ja puoli ero oikeaan oli enemmän kuin selvä. Hieroja löyti joka kerta pakarastani erittäin kipeät kohdat, tämä lääkäri vain hiveli kankkuani ja kun en huutanut niin hermokipua ei niissäkään ollut, kuvittelin siis ne repivät kivut pakaraan). Lääkäri hieman ynseään sävyyn ohjeisti minua, että tämän asian takia minun ei tarvitse enää lääkäriin tulla, ainoastaan jos ulosteet menevät alle tai en saa virtsattua, silloin on lupa mennä päivystykseen, kiitos ja ylistys tästä ;) !!!! Fysioterapiaa olisi kuitenkin hyvä jatkaa ja panacodin tilalle kirjoitettiin jokin muu lääke. Hermosärkyyn, jota minulla ei siis kuulma ollut, tarjottiin hieman naureskellen Lyrica lääkitystä, tästä kieltäydyin. Ei siis muuta kuin töihin.

Heinäkuun alussa vietettiin kaverin synttäreitä mökillä. En nukkunut koko yönä, pyörin sängyssä. Seuraava aamu oli kipujen täyttämä. Ensin kuvittelin, että kärsin krapulasta, mutta lopulta totuus paljastui. En voinut pysyä aloillani, ravasin ympäri mökkiä asettuen välillä lattialle, välillä istumaan jne. Kipuhorkassa vedin buranaa 1600mg, vaikka tarkoitukseni oli ottaa gramma panadolia plus kasisatanen burana (ihan vain psyykkaamaan, apuahan niistä ei ollut). Autossa kotimatkalla väänsin miltei itkua. Kotiin päästyä oksensin. Menin seuraavana päivänä yksityiselle lääkärille, saikkua ja uudet lääkkeet, joista ei apua taaskaan ollut.

Fyssarini jäi lomalle ja sain uuden hierojan. Tuon hemmon käsittelyssä koin todellisen valaistumisen. Kaveri ei ollut vielä kättäkään laskenut selälleni, kun hän jo naurahti löydöilleen. Hieronnan ajan teksti oli hyytävää kuultavaa. Toinen nilkka löysä (jep, se mikä pyörähti lapsena ympäri), polven rakenteet hyvin poikkeukselliset, pakaran lihakset eivät toimineet (toimivat kyllä käsittelyn jälkeen), lantio vino, skolioosi sellaisessa paikassa että voi aiheuttaa hengitysvaikeuksia (jep, näinköhän kyse ei ollutkaan tietzenistä aikanaan), oikea puoli super kireä, vasemmassa pakarassa hillittömät kipupisteet, jalat eri mittaiset, si nivel ei ole paikallaan jne jne.. Tunsin itseni kirjaimellisesti vanhaksi ja raihnaiseksi, mutta aloin ymmärtää kehoani ja kaikkia niitä kremppoja joista olen kärsinyt. Keho todellakin on kokonaisuus, kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Paras paikka maailmassa, laiturin nokka mökkirannassa

Kesä kului siis tehden töitä, kuunnellen kipuja ja välillä saikkuillen. Aina kun hieronnassa saavutettiin tuloksia, ne murenivat töissä raskaiden nostojen ja kiertojen myötä. Turhautti ja paljon. Etsin itselleni pt:n jonka kanssa voisin aloittaa salilla turvallisesti treenauksen. Samaan aikaan (elokuun alussa) työterveydessä sattui kohdalle lääkäri, joka ei pihistellyt sairaslomissa ja jolla oli viimeinkin haluja lähteä selvittämään, että mikä minua oikeasti vaivaa ja sain lähetteen magneettikuvaan (toki eka otettiin turhat rtg kuvat jne). Salilla käynnit ja hieronnat alkoivat purra kipuihin (joista pahinta oli pakaran alueen jäätävät kramppimaiset kivut). Salilla taisi yksi ainoa liike jäädä tekemättä (laaja vatsarutistus pallolla). Pt ihmetteli kovasti, että miten tällä liikkuvuudella varustettu ihminen pystyi tekemään syväkyykyn melkoisen tyylipuhtaasti. Ja tulostakin tuli, joka kerta vähän enemmän painoja, olin tyytyväinen.

Lopulta koitti mri kuvauksen aika. Olin ollut tuolloin melkein kaksi viikkoa kivuton! Siis kaksi viikkoa! Aivan mahtavaa aikaa. Kuvauksen jälkeisenä päivänä intouduin lähtemään pitkästä aikaa maastopyöräilemään. Pyöräily sujui hyvin, kilometrejä tuli ehkä 20, joista max 5 helpossa maastossa. Mihinkään ei sattunut. Seuraavaksi päiväksi oli sovittu pt:n kanssa treenit. Aamulla herätessä totesin, että selkä oli vähän outo, ei kipeä, mutta jotenkin turta, ilmeisesti väsynyt edellispäivän pyöräilystä. Salilla tehtiin alkulämmöt, ei mitään kummallisuuksia tuntunut ja asettauduttiin jalkaprässiin. Lämmittelyt sujuivat ja aloitettiin varsinainen sarja. Eka sarja sujui, pt kyttäsi vieressä että liike menee puhtaasti, toinen sarja ok, kolmas sarja alkoi hyvin kunnes yhen äkkiä löi tajuton kipu pakarasta jalkapohjaan, väittäisin että sen sähköiskun pystyi jopa kuulemaan ja haistamaan. Pääsin laitteesta omin avuin pois, mutta totesin, että nyt kävi paskasesti. Olin tuskissani. Varpaat tuntuivat kiehuvan, jokainen liike löi uutta kipua, vihloi. Treenit jätettiin kesken ja minä taapersin pettyneenä kotiin. Ei saatana tämä voi mennä taas näin! Niin paljon on tehty kropan eteen töitä, olen saanut nauttia pari viikkoa kivuttomasta elämästä ja nyt taas kylmää vettä tulvii niskaan. Pelotti ja itketti koko matkan kotiin.

Kotona heittäydyin sängylle pariksi tuntia ja kivut väistyivät. Ajattelin, että taisin sittenkin selvitä säikähdyksellä, vähänpä minä tiesin. Liikkeelle lähtiessä löivät saatanalliset kivut. Ja eikun takaisin sänkyyn, sillä erotuksella, että kivutonta asentoa en sängystä enää löytynyt. Vatkasin jalkaa ees taas, en pystynyt olemaan aloillani. Tuska oli kamala. Vedin panacodia naamaan sillä ajatuksella että nukahtaisin. Yleensä yksi panacod aiheuttaa minulle 16 tunnin kännin, niin ei käynyt nyt. Kun minulle tuli nälkä, kävelin nopeasti keittiöön, sieppasin sieltä banaanin ja takaisin sänkyyn ja sitten puoli tuntia ulisin, uikutin ja heittelehdin levottomana ennenkuin pystyin edes ajatella syöväni evääni. Vedin panacodia kaksin käsin, enemmän ja tiheämmin mitä olisin saanut. Halusin vain sammua, edes pieneksi hetkeksi.

En mennyt ensiapuun koska minulla oli seuraavalle päivälle työterveyslääkärille aika, päätin sinnitellä sinne. Jossain vaiheessa tajusin, etten ole salireissun jälkeen käynyt vessassa vaikka aamupäivällä vedin ihan kunnolla nesteitä naamaan. Huolestuin heti. Laskin käteni alavatsalle ja totesin, että rakko oli sinkeällä. En siis tuntenut virtsaamisen tarvetta, vaikka rakko oli täysi. Hammasta purren ja kivuista inisten raahauduin vessaan. Istuminen ei oikein ottanut luonnistuakseen, virtsaa ei tullut. Sattui niin saatanasti. Väkisin pusersin vatsalihaksilla rakkoa tyhjäksi, viimein tuli hieman virtsaa, helpotuin. Mutta kun kipuaalto iski, loppui virtsan tulo, taas väkisin pusertamista ja pari lusikallista virtsaa. Lopulta totesin, että eiköhän se riittänyt tälle erää. Yö oli pitkä ja kipeä. Miehen käskin sohvalle nukkumaan, koska en halunnut yhtään häiriötekijää samaan huoneeseen. Välillä huusin, välillä itkin. Jossain vaiheessa yritin uudestaan vessaan, pääsin vain kaksi askelta sängystä ja pakko oli palata takaisin.

Valvoin koko yön, katsoin netflixistä jotain sarjaa, en muista mitä, enkä varmaan silloinkaan ymmärtänyt siitä mitään, pääasia, että minulla oli joku kaveri siinä. Lopulta klo 10 seuraavana aamuna kuudennen panacodin jälkeen minä sammuin, tunniksi. Kuulostaa niin kovin vähältä, mutta minulle se antoi älyttömästi voimia. Olin todella kiitollinen tuosta tunnista, jolloin en tuntenut kipuja ja jonka sain viettää pois tästä maailmasta. Iltapäivällä oli lääkärille aika. Odotusaulassa ravasin pitkin käytävää, en voinut asettua aloilleni. Lopulta lääkäri kutsui minut huoneeseen. Siinä ei paljoa vatuloitu. Lääkäri totesi, että kuvissa näkyi selvä välilevyn pullistuma L5-S1 välissä ja hän kirjoittaa lähetteen erikoissairaanhoidon puolelle. Lisäksi tramal resepti ja sairaslomaa.

Näin vedettiin tämä tyttö nöyräksi, jälleen kerran.

Niin helvetin kipeenä.