Minne letkeet lanteet hävinneet on?

Hirveen hienon otsakkeen kekkasin. Kysymys huokuu kaipuuta letkeyttä kohtaan :)
Minun frendini kipu on hiipinyt häiritsemään yöllisiä uniani. Se jäytää tuolla lantion seudulla. Tarkemmin häntäluun molemmin puolin. Sinne se todennäköisesti säteilee ylempätä l4-s1 tasolta. Se on aina ihan hiljaa, kunnes päätän käätää kylkeä. Lantiota ei sais siirtää milliäkään eteen, ei taakse. Mutta pakkohan se on.

Aamut alkavat kankeasti. Välillä huolestuttaa enemmän ja välillä vähemmän. Mutta onneksi tähän asti on lanteet vähän letkistyneet, eikä ole tarvinnut turvautua sairaslomaan. Core treenit jatkuu. Ne sujuu vaihdellen. Ajoittain on ongelmana se, ettei syvät lihakset aktivoidu lainkaan. Ilmeisesti joku hermojumitus siis. Ja sitten kun  ei lihakset pelitä niin kuvioissa oleva häntäluun seudun kipu puskee myös lävitse jos tekee liikkeitä, joissa selkää pitää pyöristää tai notkistaa.

Sellanen rautakanki selkä olis kivun mielestä paras, mutta se sitten kostautuu pitkässä juoksussa monella muulla kipupisteellä, joten en ole nyt suostunut tähän. Itseasiassa, vaikka tilanne on menossa huonompaan, niin liikkuvuudessa olen saavuttanut jotain suurta! Nimittäin, sellainen liike kuin skorpiooni osuu ja uppoa maaliin. Eli tän liikkeen treenaamisen alotin joskus tammikuussa. Liikkeessähän maataan vatsallaan, kädet sivuilla niin kuin T kirjain ja sitten kierretään kroppaa niin että oikean jalan varpailla tavoitellaan vasenta kättä ja toiste päin. Alkuunsa ei varpaat ees nähneet niitä sormia, lattian ne kyllä onneksi tavoittivat. Mutta eilen, ekaa kertaa ikinä, varpaat nasahti suoraan kämmeneen! Wohooooo! Ja vieläpä molemmille puolille. Oon niin fiiliksissä. Miun tän vuoden suurin urheilusaavutus.

Pelkkää Corea

Aamulla jälleen aikaisin hierontapöydällä. Si-nivel vasemmalta puolelta ihan jumissa ja vinksallaan, pituuseroa jaloilla usita senttejä. Kroppa vetää ihan kieroon, kun hieroja yrittää sitä oikaista, nousee vasen pakara paljon oikeaa korkeammalle. Syviä huokauksia.

Muutama sipaisu pakaran ja alaselän suunnalla ja sitten nykäistään nivel paikoilleen. Heti helpottaa. Pakara ei ole enää lähellekään samanlaisessa jumissa. Mutta kipeä se on, niin monta viikkoa taas kinnannut. Sitten on vuorossa kropan toinen puolisko.

Oikeastakin pakarasta löytyy hillitön jumi. Sen syyksi löytyy jonkinlainen lukko tai mikälie vinksahdus selän l3-l4-l5 tason nikamissa. Juuri siinä leikkauskohdan yläpuolella siis. Vähän masentaa kuulla tämä. Käännyn kyljelleen ja hieroja napsauttaa jumit auki. Tunnen eron välittömästi ihollani, se ei enää reagoi hierontaan niin ärhäkkäästi. Viimeinkin tuntuu rennolta.

Seuraavaksi jalat, normaalit takareisi jumit. Käännös selälleen. Etureisi jumit. Polvi vinksallaan. Pohkeet jumissa jostain todella syvältä. Hieroja vääntää ja kääntää. Lopuksi se kaikkein tuskallisin, käsien hieronta. Meinaan pyörtyä tuskasta, ihan vaan siksi etten kivulta osaa hengittää.

Kiitos, näkemiin, ensi kertaan!

Onko mitään tässä tehtävissä? Viimeisen kuukauden aikana, minulla on ollut fiilis, ettei vatsalihakseni toimi. En tiedä miksi näin on, ja mistä tämä tulee. Nyt veikkaan syyksi sitä rangasta löytynyttä jumia. Se kuulostaisi samanlaiselta yhtälöltä kuten viimeksi, kun alin välilevy repesi. Lisäksi nilkkani ovat taas tätänykyä melko holtittomat, yhdellä jalalla seisoessa ne vatkaa ja vatkaa tasapainoa hakiessa.

Kroppa on rento, mieli matalennossa. Seuraavat kaksi kuukautta pyhitetään coren treenaukseen. Jos saisin siellä palikat toimimaan, se on ainoa keino millä voin välttää seuraavan välilevyn repeämän. Ja minä en halua kokea uudelleen sitä shittiä.

Ulle-Dulle-Doff

Olipa kerran bloggari, joka kirjoitti blogiaan ja sitten yhtä äkkiä aika lensi siivillä ja blogi jäi päivittämättä. Sen pituinen se... No ei vaiskaan, i'm back, olen selkä, *heh heh oon niin vitsikäs*.

Jukolan viestistä on hurahtanut jo kotvanen. Jukolan jälkeen en juossut askeltakaan, suunnistamaankaan en ole päässyt. Syynä TYÖT. Siirtyminen täyteen työaikaan on vienyt veronsa. Kroppa kiittää, kumartaa ja kärsii. Oikeasti 60% työajasta hyppy 100% on järkyttävän kova. Ihmettelen, että miten tämä on edes mahdollista, miksi välissä ei kannusteta tekemään 80%? No joo, varmasti olisin saanut tehdä vielä vajaata, mutta taloudellisesti, se olisi ollut tässä tilanteessa jonkin asteinen itsemurha, koska kelahan ei tukea tuolle työajalle myönnä, eikä pomoa tai lääkäriä tuntunut kiinnostavan asia millään lailla, joten täysillä vaan. Kesän pelastus on ollut lomani, jotka olen pitänyt pätkissä. Oikeastaan vasta nyt olen viimeiset kuusi viikkoa tehnyt töitä ilman ylimääräisiä vapaita tai lomia.

Täydet työpäivät ja lyhyet vapaat veivät minut huonoon kuntoon. Olen jatkuvasti siinä tilassa, että seuraava liike voi viedä sairaslomalle tai sitten ei. Kroppa tilttaa hyvinkin nopeasti. On ollut työvuroja, jotka ovat päättyneet siihen, etten ole enää kyennyt olemaan tietokoneen äärellä hoitoraportteja kirjaamassa, lantio on ollut niin tulessa, että on vain pitänyt joko liikkua tai sitten heittäytyä pitkälleen jollekin sohvalle. Mutta olen onnekas siinä, että teen työtäni kodinomaisessa ympäristössä, eli kroppa saa paljon monipuolista liikettä ja jos pitää heittäytyä sohvalle pitkälleen, niin yleensä se on mahdollista.

Suurin ongelmien aiheuttaja on tällä hetkellä si nivel, joka ei pysy kohillaan, vaan jumittaa. Sen takia jalkojen pituusero on useita senttejä, lantio kanttaa, vasemman pakaran voimantuotto on 1/3 oikeasta jne jne. Ensi viikolla nykäistään taas nivel kohdilleen, ja toivotaan että se kestäisi edes kaksi viikkoa aloillaan, viimeksi se oli kohdillaan ruhtinaaliset 6 tuntia.

Ongelmista huolimatta olen tehnyt paluuta juoksun pariin viimeiset kaksi viikkoa. En vain saa itseäni pidettyä poissa poluilta ja puruilta. Ostin superhyper hyvin vaimennetut Hoka OneOne kengät ja ne ovat osoittautuneet aivan mahtaviksi. Juostessa en kärsi minkäänlaisista kivuista! Aika päätä huimaava fiilis. Juoksumatkat ovat kilsan luokkaa, eli ahneutta ei ole ilmassa. Ennen juoksua kävelen sellaisen 1 - 1,5 km ja sitten hidasta hölkkää hiekkatiellä ja purulla. Päälle vielä kävelyä 0,5 - 1 km ja venyttelyt. Kehonhuoltoa on tullut myös kuvioihin lisää kolminkertaisesti. Olen aina inhonnut venyttelyjä, mutta jokin on nyt vain kolahtanut kohdilleen ja ihan huomaamati olen venytellyt ja treenaillut liikkuvuutta.

Liikkuvuutta onkin tullut roimasti lisää. Hyvänä päivänä eteen taivutuksessa sormet osuu maahan, huonona väliin jää enää maksimissaan 10 cm. Tästä huolimati, tuntuu että takareidet eivät kuitenkaan veny juuri mihinkään. Niitä kiristää ja paljon. Samoin pakarat ovat hyvinkin tiukat, ja jos hierojalta kysytään, niin se ei ole hyvä asia minun kohdallani, kireys ei johdu muhkeistä lihaksista vaan pelkästään jatkuvasta krampista.

Tein myös ison päätöksen kuntosalin suhteen. Irtisanoin jäsenyyteni muutama viikko sitten. Syystä että en pysty salilla kasvattamaan juurikaan treenipainoja (koska kroppa lyö ittensä helposti jumiin, yleensä kesken liikkeen) ja tämän vuoksi motivaatio laski kuin lehmän häntä. Ja kun elokuussa yhden liian innokkaasti tehdyn kyykyn jälkeen istuin lääkärissä sairasloma lappu kourassa, totesin, että samat jutut voin treenailla kotonakin kahvakuulan ja kehonpainon kanssa. Joten salikortti tauolle. Ehkä vielä joskus takas.

Mutta näissä fiiliksissä nyt tänä iltana. Haaveet ovat taas ottaneet ilmaa siipiensä alle ja miula on ihan huimia toiveita/tavotteita/unelmia tuleville vuosille. Ehkä joku kerta uskallan vähän raottaa niitä, ehkä...

Elä unelmaasi

Miula oli tavoite, tilanteeseeni nähden iso sellainen. Unelmanani oli juosta Joensuu-Jukolassa. Ja mitenkäs sille unelmalle sitten kävikään? Se kävi toteen!

Tilanteeni ei ollut hääpöinen suunnistusta ajatellen. Muutamilla viikkorasteilla ehdin ennen Jukolan viestiä käydä ja tilanne oli joka kerta sama: polvi joutui koville ja siihen sattui, välillä vähämmän ja välillä enemmän. Vointi ei siis ollut mitenkään vakaalla ja varmalla pohjalla kun lauantaina saavuttiin Enoon, jukolan kisakeskukseen. Oli epävarmaa, että pääsenkö koko reittiä läpi, kestääkö polvi.

Minulle valikoitui viitos osuus, mikä sopi enemmän kuin hyvin minulle. Suunnitelmanani oli kävellä koko reitti, hidasta, mutta riskejä en halunnut ottaa. Ennen omaa suoritustani jännitin aivan törkeästi, yöllä ei tullut uni ja sydän hakkasi. Mutta siinä vaiheessa kun astuin vaihtoalueen portista sisään, minut valtasi ihmeellinen rauha. Jotenkin vaan tiesin, että tämä homma hoidetaan. Nyt se tapahtuu, se mitä olen vuoden odottanut, se mistä olen monta vuotta unelmoinut, ensimmäinen jukolani kilpailijana. Sain kartan käteeni joitain minuutteja sen jälkeen kun vuottajat olivat tulleet maaliin. Lähdin maltillisesti liikenteeseen, mutta pian huomasin juoksevani poluilla, se siitä suunnitelmasta että mie vaan kävelen.

Ensimmäiset kolme rastia tulin aika pitkälle yksikseni ja tarkasti. Sitten meitä kasaantui isompi porukka, jonka kokoonpano vaihteli rastilta toiselle. Harmittavasti pummattiin vitos rastille ja pahasti. Tuli tehtyä tyypillisiä ensikertalaisen virheitä, jotka maksoivat aikaa n. 30 minuuttia, yhdellä eto rastilla! Mutta rastit löytyivät, yksi toisensa jälkeen ja se jos mikä oli palkitsevaa. Osuuteni alussa tuli hermosärkyä vasempaan takareiteen mutta se väistyi nopeasti. Sen sijaan osuuden loppupuolella alkoi oikea polvi olla todella kovilla. Etenemiseni oli "juoksua" ja kävelyä vuoron perään. Onneksi osuus ei ollut tuota pidempi, niin pääsin kunnialla maaliin. KAIKKI rastit löytyi, tulin ihan kohtuullisessa ajassa metsästä pois (en ollu vika, heh) ja fiilis oli mahtava. Pieni harmitus tuli tuosta isosta pummista, ilman sitä olisin nimittäin kerennyt vaihtoon ennen sen sulkeutumista! Mutta jäipähän petrattavaa tuleviin vuosiin! KYLLÄ, ei jäänyt pelkoja, Lahti-Hollola Jukola on jo mielessä.

Aivan älytöntä, että vuosi sitten huusin tuskissani lattialla ja päätin, että Enossa juoksen. Välissä tilanne paheni, tuli leikkaus josta toipuminen oli hidasta. Ja niin vain, taistelin tieni Jukolaan, joka ei sujunut täydellisesti, mutta se sujui nautinnollisesti juuri nappiin!

Skotlannin ja Jukolan reissun jälkeen olen huomannut itsessäni ison muutoksen. Ennen ajattelin kisojen jälkeen, että mitenhän hyvin tää olis sujunut jos olisin treenannut enemmän/paremmin jne. Mutta nyt mie vaan oon onnellinen kun olen suoriutunut baanalta maaliin! Se on niin mahtava tunne! Tiedän että olen tehnyt kaiken minkä olen voinut tehdä, ja jos ei parempaan kroppa pysty, niin se ei pysty ja sillä selvä. Ei ole tarvetta enää nykyään jossitella, se jos mikä on vapauttavaa! Paras palkinto on se, kun on uskaltanut laittaa itsensä likoon ja selvinnyt, enempää en kaipaa.

Älä unelmoi elämääsi, vaan elä unelmaasi!

SSEC2017 Skotlanti, Evanton

Edellisestä postauksesta on aikaa, paljon on tapahtunut, suurimpana toukokuussa (muutama viikko sitten) tehty Skotlannin reissu. Syynä tuohon reissuun oli SingleSpeed pyöräilyn em kisat. Viimevuonna ne ajettiin Sloveniassa, jonka jälkeen alkoivat minun kuuluisat hermo-oireet. Tämän vuoden kisan yllä leijailikin minun osaltani iso epäilyksen pilvi, pääsenkö reissuun, kestääkö selkä, pystynkö pyöräilemään jne ????? Paljon isoja kysymysmerkkejä.

Mutta reissuun lähdettiin kysymysmerkeistä huolimatta. Ennen reissua kävin KERRAN pyöräilemässä maastossa ja sain todeta olevani paskassa kunnossa. Voiko muuta toisaalta odottaakaan kun aerobiset liikunnat ovat olleet lähinnä pelkkää kävelyä ja sitäkään en ole kehdannut viime kuukausina tehdä. Automatka helsinkiin otti jo jonkin verran selkäfileisiin, mutta ei sen suurempia ongelmia. Tämän jälkeen matkustus olikin sitten yllättäen täysin kivutonta. Lennettiin Helsingistä Edinburghiin, sieltä vuokrattiin auto ja kruisailtiin kohti pohjoista Evantonin pikkukylään, jossa ko kisa tänä vuonna järjestettiin.

Kylä oli todellakin kylä, yksi kadunpätkä jonka varrella oli kauppa, posti, hotelli ja kirkko. Silti siellä oli hienoja nähtävyyksiä. Eniten jäi harmittamaan ettei käyty katsomassa Fyrish Monumenttia, mutta syynä tähän oli se, että meitsin fillari hajos heti ensimmäisenä. Jippii. Kyllä vähän ketutti. Menikin sitten eka päivä vaan siihen että järkkäiltiin järjestävältä taholta miule varaosa. Pikkunen lenkki päästiin tekemään Harry Potter maisemiin BlackRock Gorgelle. Tuolla on kuvattu joku 15 sekunnin pätkä Liekehtivä pikari filmiin :D Piti tietysti käydä tsekkaamassa ja olihan se hieno!

Itse kisa ajettiin kauhessa helteessä. Evantonin suuntaan oli pakkautunut Brittein saarten kuumin ilmamassa ko viikonloppuna. Paikalliset olivat itsekin ihmeissään 25-30 lämpöasteen kuumuudesta. Sain melko paljon huomiota asuvalinnallani, sillä minulla oli päällä edellisvuodesta tuttu krokotiilipuku. Moni kyseli että ihanko oikeasti ajattelin se päällä ajella siinä helteessä. Myöhemmin ymmärsin hyvin nämä kyselyt, nimittäin kisareitti kulki ylöspäin suorassa auringonpaahteessa. Ylämäet olivat piiiiiiiiiitkiä ja kuumia, kertonee paljon se, että kärkikuskitkin tunkkasivat mäet ylös! Ja alamäet tultiin metsässä sellaisia tuoreita downhill tyyppisiä baanoja pitkin. Voin sanoa että otti käsiin ja kovasti!

Kun ekan kiekon olin ajanut, oli edessä kaljapiste. Minä en juo kaljaa, mutta vettäkään ei ollut tarjolla, joten kalja vaan kitusiin. Moni jätti homman siihen, yhteen kiekkoon, mutta minä päätin lähteä vielä toiselle rundille. Ekan ylämäen päällä mietin päätökseni järkevyyttä. Ketään muuta ei näkyny missään, olin viimeisenä reitillä. Mutta ilokseni huomasin, että nyt uskalsin ajella alamäet jo melko pitkälle ja koska aurinko ei enää porottanut niin korkealta, oli sääkin jo vähän sidettävämpi. Mutta ennen viimeistä ylämäkeä miut otettiin radalta sivuun, koska aika loppui kesken, no ei haitannut yhtään, mukavaa oli ollut.

Olin ihmeen hyvässä kuosissa kisan jälkeen. Monesti jos olen joutunut ylittämään oman kuntoni ja taitotasoni moninkertaisesti, olen ollut niin kuollut, ettei mistään ole tullut mitään, olen vain nukkunut ja oksennellut. Nyt yritin vähän levätä, mutta olin niin tohkeissani, ettei uni tullut, vedin kaksin käsin ruokaa ja juomaa ja energiaa riitti vaikka muille jakaa. Iltariennot olivat perinteiset, kaljaa, musaa, palintojen jakoa ja jotain perinteisiä skottikisoja (tukinheittoja jne).

Reissu oli kaikinpuolin onnistunut ja hieno. Se miksi tykkään näistä ssec kisoista johtuu niiden rennosta ilmapiiristä, monille nuo kisat ovat elämäntapa. Tyypit tuntevat toisensa monien vuosien takaa. Kisat järjestetään joka vuosi erimaassa ja mitä ihmeellisimmissä paikoissa, eli näiden kisojen takia tulee käytyä paikoissa, jonne ei muuten tulisi mieleenkään lähteä! Ensi vuonna eteläiseen Hollantiin, ja tietysti krokotiilipuvussa!

Vika jumppa pt:n kanssa

 Tähän sitä on viimein tultu. Viimeinen treeni pt:n kanssa oli tänään!!! Pitkä ja kivikkoinen on ollut tie, mutta tulosta on syntynyt. Oli tää viimenen treeni sellainen rääkkien rääkki, että huomenna varmasti tiedän tehneeni. Yläkropalle kolme eri supersarjaa, juu-u, oli ihan riittävästi.

Mutta mitä näitten kuukausien aikana on sitten tapahtunut? Ihan alkujaan treenit lähti liikkeelle elokuussa, mutta sen jälkeen kävi mitä kävi, joten treenit aloitettiin nollasta uudelleen tän vuoden alkupuolella. Mitään maksimeja ei painojen kanssa olla lähdetty hakemaan, vaan kaikki treeni on tähdännyt keskivartalon hallintaan. Maltilla on lisätty sitten painoja. Mutta tässä joitain esimerkkejä siitä, mistä on lähdetty liikkeelle ja missä mentiin tänään:

Mave tehtiin alkuun KEPILLÄ, tänään meni 30kg kympin sarjoja kaksi.
Kyykyt tehtiin kehon painolla ja jalat kramppas, tällä hetkellä tehdään etukyykkyjä 25 kg.
Punnerrukset tehtiin alkuun kevennettyinä trx valjaissa (en pystynyt edes lankkuasentoon), nyt menee suorinvartaloin normi punnerruksia 10
Alataljaa ei alkuun pystytty tekemään ollenkaan koska hermo oli niin kireänä takareidessä + keskivartalo ei pysynyt kunnolla hallinnassa, nyt taitaa painoa olla joku 35kg

Siinäpä siis muutamia esimerkkejä kehityksestä. Lisäksi voin kertoa, että eteen taivutuksessa sormien ja lattian väliin jäi pahimmillaan 40-50cm, nyt kun lämmittelen kropan hyvin niin sormet napsahtaa lattiaan, tosin huonona päivänä väliä jää lämmittelyistä huolimatta joku 10 cm.

Jotta sillä viissiin. Mikä olis tilanne tällä hetkellä, jos en olis pt:tä palkannut? Sitä voi vaan arvuutella, mutta veikkaisin, että tilanne ei olis näin hyvä alkuunkaan. Pt on toiminut välillä hyvänä jarruna ja sitten taas potkinut tarpeen tulleen persiille ja kannustanut kokeilemaan uutta ja haastamaan kroppaa. Näillä eväillä on hyvä jatkaa yksin treenaamista.

Ihmisen puolikas

Olen oman kroppani asiantuntija, kirjaimellisesti. Olen oppinut näiden kuukausien aikana tuntemaan kehoni oikut pelottavan hyvin. Viimeisten onnellisten juoksujen jälkeen ei ole tarvinnut juosta. Tuntemukseni siitä, että si nivel meni lukkoon oli aivan oikea. No ainahan se minulla on pois paikoiltaan, mutta nytten se jumitti niin pahasti, että takaketju ei enää toiminut niin kuin pitäisi. Esimerkiksi päinmakuulla en saanut vasenta jalkaa irti alustasta, saati että olisin kyennyt vastustamaan toisen tuottamaan painetta. Salitreenit meni myös pahasti penkin alle viimeviikolla. Tästä samasta vaivasta kärsin viime kesän alussa toistuvasti, loppuivat miltei heti kun lopetin juoksemisen. Eli juoksut on juostu....

Tiedänhän minä, että en voi vastustaa metsien kutsua, joten päätin kuitenkin antaa sen verran löysää, että jatkossa on lupa juosta vain kerran viikossa, joko viikkorasteilla tai sitten poluilla muuten vaan (kun ne nyt ekana sulas) ja mielellään hieronnat ajoitetaan sitten jatkossa juoksuja seuraavalle päivälle. Tämä siksi, ettei tilanne ihan näin pahaksi pääse, ja että puristukset ja lukkiutumat saataisiin heti auki. Jukola haavettani en ole vielä valmis hautaamaan, toki tässä nyt vähän mietityttää, että miten selviän sieltä metsästä pois jos viikkorasteilla täytyy tyytyä lyhyempiin ratoihin, mitkä sitten tietysti ovat myös aivan liian helppoja verrattaessa Jukolaan.

Olenko katkera, pettynyt, turhautunut? Hetken aikaa, hyvin hyvin hyvin pienen hetken aikaa, koska tiesinhän minä, että näin todennäköisesti tulee käymään. Suurinta myrkkyä oli kuitenkin toisten ihmisten kommentit. Kun positiivisesti, pienesti vitsaillen totesin, että nyt pitänee vaan odottaa ikääntymistä (tervetuloa nelkyt vee, jonne on vielä muutama vuosi matkaa) ja sen mukana tuomaa nikamien luutumista, (mikä kuulma on useimmilla selkäongelmisilla tuonut avun näihin vaivoihin ja sen jälkeen on juoksut taas sujuneet) minulle muutama ihminen sanoi, että hyvä JOS ikä tuo avun tuohon vaivaan, mutta ODOTA VAIN, se tuo mukanaan kasan muita ongelmia... Joo. No kiva kun noin positiivisesti kannustatte. Jostain syystä nuo kommentit pääsivät luikahtamaan ihon alle vaikka ne eivät mitenkään henkilökohtaisia olekaan.

Harva ymmärtää sen, että vaikka kärsin kymmenistä hermo-oireista, niin minä en koe olevani KIPEÄ. Kipu on minun kokemuksellani jotain ihan muuta kuin mitä itse tunnen. Oireet rajoittavat jonkinverran normaalia elämääni, mutta ne eivät estä sitä. Mutta jotenkin sitä tuntee itsensä vajaaksi kun ei saa tehdä sitä mistä eniten nauttii, eli juosta. Juokseminen on jotain niin spesiaalia. En missään muussa lajissa pääse samaan mielentilaan, sellaiseen mielenkepeyteen. Tai se tunne kun ekat pari kilsaa tökkii ja pahasti ja sitten ikäänkuin käsijarru aukeaa ja askel lentää, kaikki sujuu kuin unelma. Hetken jo mietin, että en enää näistä ongelmistani muille puhu, mutta sitten tajusin myös sen, että enemmän ne toisten kommentit kertovat heistä itsestään kuin minusta. Jos minä en puhu, voin jäädä ilman sellaista apua/tukea josta minulle voisi olla oikeasti apua. Joten jatkan puhumista, mutta ehkä valikoin hieman tarkemmin kenelle avaudun ja missä avaudun.

Viime päivät miun päässä on soinut Ellinooran biisi Leijonakuningas. Siinä on loistava sanoma ja kertsi. "Lauletaan kovempaa kun pitäs olla hiljaa; ei paineta leukaa rintaan ennen ku kasvetaan viljaa; nostetaan keskikaljamaljat ilmaan; tänään ihmisen puolikas on huomenna leijonakuningas"

Tämmöstä sekavaa pohdintaa tähän päivään! :)

Välituuletus, MIE JUOKSIN!

Itäisessä Suomessa alkaa pikkuhiljaa jalkakäytäviltä lumet sulaa. Sunnuntaina paistoi aurinko niin kauniisti, että se suorastaan huutaen kutsui miut juoksulenkille. Kävin kaupassa ja baana alkoi poltella. Lopulta annoin itselleni luvan, saan kokeilla kolmen kilometrin verran juoksua. Kotona kerroin miehelle, että nyt on vaan mentävä, ei auta.

Valikoin lenkkarihyllystä Salomonin maastokengät koska ajattelin niiden toimivan parhaiten jos tiellä olisi lunta/jäätä/loskaa. Ensin kävellen vähän lämpöjä kroppaan. Kävellessä alkoi jo vähän säärien etuosat kipuilla, mietin jo silloin että mitähän tästä tulee. Mutta pakko oli kiihdyttää askelta... Sääriä poltti ja juili, mutta päätin olla välittämättä niistä. Edellisestä juoksusta on niin monta kuukautta aikaa, ettei se mikään ihme ole, etteivät jalat kestä iskutusta. Juoksu tuntui kulmikkaalta ja kömpelöltä, mutta en hengästynyt. Yritin höllätä tahtia ja rentouttaa menoa, mutta se vain kiihtyi. 2,5 kilometrin kohdalla tunsin alaselässä pienet vihlaisut, jonka jälkeen vasen reisi meni hetkellisesti kananlihalle. Jatkoin juoksua, enkä tuntenut mitään huolestuttavaa ilmassa. Sääretkään eivät enää kipuilleet. Todennäköisesti si nivel meni pois paikoiltaan ja siitä se hetkellinen kipu ja vilunväreet.

3,5 kilometrin kohdalla meni baana peilikirkkaalle jäälle ja lopetin juoksemisen ja käppäilin kotiin. En hirmuisesti hengästynyt lenkillä, eikä minulle tullut myöskään hiki. Jännittyneenä aloin tarkastella gepsistä että mikä oli juoksuvauhti, veikkasin sitä noin 6:45/km korville. Järkytyin..... 6:20/km!!!!!! WHAAAAAAT!!!!???? Aivan uskomatonta, että pystyin tollasta vauhtia juoksemaan ilman sen kummempia sydämentykyttelyjä tällaisen tauon jälkeen! Harmi että en syökevyötä viritellyt lenkille, olis ollu mielenkiintoista nähdä mitä se olisi kertonut.

Sitten jännättiin että mitkä tulee olemaan lenkin jälkimainingit. Seuraavana yönä vasen pohje kramppasi jatkuvasti, todella kovaa. Hyvä kun maanantaina pystyi jalalle astumaan. Muuten ei mitään huolestuttavaa... Nyt venaillaan että pohkeen kipu hellittää ja sitten taas uudelleen menox. Sitä ennen ajattelin kyllä käydä ostamassa jotkut supervaimennetut menomonot alle.

Mutta kyllä hymyilyttää. Asioita on selvästi tehty kaikkien näiden kuukausien aikana oikein, vaikka kestävyysliikunnat ovatkin olleet pelkkää kävelyä. Salitreenit toimivat ja tulosta tulee edelleen. Tänään päästiin jo yhden jalan kyykkyihin käsiksi. Nyt vaan hartaasti toivon, että tämä suunta saisi jatkua, vihdoin ja viimein. Ei enää suuria takapakkeja minulle, pliiiiiiiis!

Kontiolahti Biathlon - kyllä meillä osattaan!

Olin männä viikonloppuna Kontiolahdella ampumahiihdon maailmancuppia katsomassa, ekaa kertaa ikinä. Päälimmäiseksi asiaksi jäi mieleen se huikee fiilis mikä huokui koko tapahtumasta. Ei mitään väliä vaikka Kaisa ei onnistunut kisoissa, fanit ei pettäny, eikä kukaan murjottanu ja mussuttanu, päin vastoin kannustus oli aivan mahtavaa loppuun asti! Eikä siellä kannustettu pelkästään omia, vaan kaikille riitti hoputusta tasapuolisesti, toki sinivalkosille kovempaa.

Kisapaikalle pääsi ilmaisella bussikyydillä

Martin.... uuuuh, niin nopee et just mahtu kuvaan

Kaisa testaa suksia, tääkin oli  muuten ihan mielenkiintoista seurattavaa!

Se että tuon kokoluokan kisat pystytään järjestämään superlyhyellä varotusajalla, ei kerro mistään muusta kuin järjestäjien ammattitaidosta ja paikallisten ihmisten rakkaudesta lajiin ja sen huippu urheilijoihin. Ja kyllä, ampumahiihto kuuluu Kontiolahdelle, ei Lahteen, sori vaan eteläsuomalaiset. Karjalaisessa oli tästä hyvä kirjoitus, jossa todettiin, että ihmiset kyllä löytävät kontiolahdelle kaikkialta maailmalta, se vaan on niin valitettavaa että eteläsuomi haluis viedä nämäkin kisat itselleen, kun heille tämä itäsuomi tuntuu olevan niin kaukana. Sori, ei tule tapahtumaan! Kontiolahden rata on aivan huippu, ja vielä jos/ kun aluetta hieman kehitetään ja ladunvarsi katsomoihin panostetaan lisää, niin sitten ollaan asian ytimessä lopullisesti. Kuusi starttia kolmena päivänä ja 24500 katsojaa kertoo, että myö Pohjois-Karjalassa handlataan tää homma.

Legendaarinen seinänousu, ihmisiä alkaa valua katsomoon...

Huikeeta oli nähdä, että se keskieuroopan fanitus on tullut myös tänne meille. Torvet soi ja kellot kilkkaa, laikkojen pudotessa ihmiset hurraa ja huokaa ammunnan tahtiin. Itselleni mieleenpainuvin hetki ladulla oli Martin Furcaden tekemä ohitus sprinttikisassa, missäs muuallakaan kuin seinänousussa, uskomaton äijä. Mahtavaa oli myös nähdä se, että ihmiset tulivat tunteja ennen starttia seinänousuun varaamaan itselleen hyviä paikkoja ja ventovieraat ihmiset kommunikoi keskenään kuin naapurit konsanaan. Miesten takaa-ajoa aloitin katsomaan vähän rauhallisemmalta paikalta, mutta pakko oli siirtyä seinänousulle kesken kisan kun sieltä kuului aivan jumalaton mylvintä :)

Ensi vuoden kisat Kontiolahdelle ovat jo varmistuneet, sinne menen minäkin. TUUTHAN SIEKI?

HuhHuh

Viimeiset viikot ovat olleet yhdellä sanalla kuvattuna RASKAAT. Töissä on kivaa, mutta selkä ei tykkää yhtään. Viime viikolla sitten sanoin pomolle, että nyt riittää, siirtäkää minut toiselle osastolle. Tänään menin hakemaan työterveyslääkäriltä saikkua loppulistan ajaksi ja siitähän se ilo taas syttyi tähän naistenpäivään. Lääkäri ei millään tahtonut ymmärtää, että miten niin minun selkäni tilanne on mennyt huonommaksi, kun hänen silmissään tilanteeni on parempi. Joo, viimeksi kun hän minut näki, oli minulla noidannuoli selkäfileissä. Hän ei ymmärtänyt että miten työnteko lasten osastolla voi olla raskasta. Ei ymmärtänyt että miksi kyykistyessä en tunne kipua, mutta lattiatasolla työskennellessä selkäni menee jumiin. Ei hyvää päivää! Kaiken kruunasi se, että tyyppi vielä myönti, ettei hän tiedä yhtään millaisella osastolla minä työskentelen ja millaista se työnteko siellä on.... niinpä niin!

Ensimmäistä kertaa minulta meni lääkärissä hermo. Korotin ääntäni ja kiroilin. Lopulta sain 12 pvää saikkua. Mutta mitään kommenttia ei tullut siitä, että hermo-oireet ovat lisääntyneet ja vaihtaneet paikkaa, lisäksi nykyään oireilee myös oikea jalka, ei pelkästään vasen. Tämä ei lääkäriä siis kinnostanut. Ja minä olen nyt aivan SAATANAN vihainen. En jaksa enää tätä jonninjoutavaa pelleilyä. Ihan kun huvikseni hakisin saikkua häneltä. Ihan kuin tää saikkuilu ois miusta jotenki kivaa, voin kertoa teille salaisuuden: tämä on helvetin tylsää, kuluttavaa ja ihan perseestä muutenkin. NIH! PT ja hieroja ovat molemmat sitä mieltä, että selästä pitäs saada uudet kuvat, sen verran paljon on nyt uutta oireilua, mutta sanoppas se tuolle nuorelle lääkärin tekeleelle.

Illalla pitkälle kävelylenkille, jospas se pahin ärsytys sinne jäisi ja elämä ois taas laiffii :) onneks on kaikkee kivaa tiedossa.

Tulos tai ulos

Vaikka hermosäryt ovat tulleet taas takaisin, niin salitreenien tuloksia katsellessa ei voi muuta kuin hymyillä.

Keskiviikkona tehtiin ekaa kertaa etukyykkyjä! Wohoo! Fiilis oli vahvaakin vahvempi. Uskomattoman rankka liike se kyllä tämmöselle heikkoselkäselle akalle on, mutta se otettiinkin just siks ohjelmaan mukaan. Tein liikettä siis nyt ekaa kertaa ikinä. Ensin treenattiin kepillä, sitten otettiin pieni 10 kg tanko, seuraavaks 12,5kg tanko, sitten 15 kg pikkutanko ja lopuks 20 kg isojen tyttöjen tanko. Harppaus 15 kilosta 20 todellakin tuntui, sen huomasi miten homma iski suoraan selkälihoihin. Jalathan tuon liikkeen ja painon kestää hyvinkin, niille ei vielä paljoo töitä tullut, mutta selälle sitäkin enemmän. kyykyn syvyys jäi huomattavan vajaaksi siitä mihin pystyn. Mutta aivan uskomatonta että mie pystyin tuohon. Vajaa 2 kk sitten kun salihommat leikkauksen jälkeen alotettiin, miun jalat kramppas pelkistä kehonpainolla tehdyistä kyykyistä, jotta kyllä ollaan otettu iso askel eteenpäin.

Muokattiin treeniohjelmaa muiltakin osin sellaiseksi, että se ottaa nyt enemmän keskikroppaan. Ja eilen olikin pitkästä aikaa lihakset pelkkää tutisevaa hyytelöä. Mahtavaa saada tämmönen fiilis, etenkin kun mieli tekisi tehdä pitkiä uuvuttavia juoksu- ja pyörälenkkejä, niin tää tuli kyllä ihan oikeeseen aikaan. Oli kyllä hyvä veto palkata pt tähän kuntoutukseen mukaan. Näitten takapakkien ansiosta olisin yksin puuhastellessani sortunut viimeviikkoina joko a)heittämään hanskat tiskiin tai b)lyömään kaasun pohjaan ja pakottanut itteni suorituksiin, joita ei vielä kannata tehdä. Oon niin joko-tai ihminen, että sen takia ollaan usein lyöty päätä seinään. Mutta onneksi sitä jo itse tiedostaa nuo toimintamallinsa, niin josko ei jatkossakaan tulisi ihan kauheita yli- tai alilyöntejä.

Kuntoutuksen tulokset kuitenkin mitataan miun kohdalla salin sijaan työmaalla. Viikonloppuna joudun semmoseen rääkkiin, että kyllä jännittää jo valmiiksi. Kolme työvuoroa edessä, ilta-ilta-aamu. Jos maanantaina vielä töihin kykenen ja niistä kunnialla selviän, niin sitten juodaan mitalikahvit kunnon röplyymunkin kera! Töissä jos missä testataan keskikropan kunto. Paljon staattisia pitoja, alaselälle tiukkoja venytyksiä, epäergonomisia liikkeitä ja asentoja, joka päivä 8 tunnin verran. Jaiks! Entäpäs jos työnteko ei sujukaan? Siinä sitä sitten ollaankin, en tiedä, todennäköisin vaihtoehto on, että minut siirretään jonnekin muualle töihin, mitä en halua tapahtuvan. Korkeet on panokset, tulos tai ulos.

Hetken tie on kevyt kulkea

Ees taas, ees taas, semmosta venklaamista on tän selän kuntoutus. Pääasiassa tämä uusi vuosi on sujunut selän osalta ihan huipusti. Edistystä on tullut todella paljon ja oon saanut olla yhtä hymyä. Mutta kun mennään eteenpäin niin jossain vaiheessa tullaan taas taaksepäin. Iso takapakki otettiin tässä vastikään.

Päivänä eräänä kikkailin jalkapallolla sisätiloissa. Joka kerta kun oikea kantapää osui lattiaan, tuli alaselkään kipua. Heti oli kaikki ajatukset kohdistettu siihen, ei kai taas! No en antanut mielen synkistyä ja läksin seuraavana päivänä talvirasteille, kauden eka suunnistus, JEE! Rastit löytyi hyvin vaikka unohdin otsalampun kotiin. Menin reitin reippaasti kävellen, mutta testasin yhden 300metrin pätkän verran "juoksua". Sehän sujui ihan mukavasti, eikä mitään ylimääräisiä fiiliksiä tullut. Illalla toki kroppaan löi sähköiskuja normaalia enemmän, mutta se oli odotettavissakin.

Päivä tämän jälkeen tullessani kotiin kävelylenkiltä, astuin rappuselle ja sillä sekunnilla tuntui että takareiteen kasvoi jälleen aurauskeppi (vastaavan tapahtuman koin viime juhannuksena mökillä, silloin ns. keppi kulki nilkasta pakaraan). Fak, fak, fak, fak. Ei vaikuttanut hyvältä. Pari päivää tästä kävin salilla, muuten homma sujui, mutta sellaisessa vinossa maastaveto liikkessä takareisi kramppasi. Ei hyvä ollenkaan. Tämän jälkeen takareisi on krampannut hyvää huomenta liikkeessä ja esim salilla kun korjasin asentoa tehdessäni ranskalaista punnerrusta käsipainoilla! kramppas niin pahasti, että teki mieli huutaa. Vasemman jalan askel on lyhentynyt ja kipua on kokoajan.Myös alaselkä on turvoksissa ja leikkausalueelta selkä on hieman normaalia arempi.

Kovin on siis samanlaisia oireita mitä viime kesänä ja syksynä. Söin buranaa ja panadolia, haudoin selkää ja takareitta kylmällä ja pidin mielialaa positiivisena. Se mikä ei tapa, se vahvistakoot! Nyt maanantaina lopetin särkylääkkeiden syömisen ja sieltähän ne takareiden viiltelyt ja polttelut taas alkoi. Salilla kyllä kulki edelleen ihan mukavasti, tosin pitkästä aikaa veti koko kropan jumiin treeneistä.

Tänään tuli synkkä hetki. Ulkona paistaa aurinko ja ihmiset pääasiassa ovat yhtä hymyä kun kevät tekee tuloaan, paitsi minä. Miule iski hirveen vahvasti kaipuu pyöräilemään, läskillä metsään! Sitten viellä ryvetin itteäni enmmän ja aloin ajatella, että millaselta tämmösinä päivinä tuntui käydä juoksemassa. Vaikka oon oppinut tykkämään salitreeneistä, niin kyllä mie vaan sytyn juostessa ihan eritavoin. Se on se juttu nro 1. Ärsytti ja vitutti. Tulin kotiin ja totesin, että nyt pitää ottaa itteensä niskasta kiinni, se mikä on mennyttä on mennyttä, en välttis saa sitä ikinä takas, mutta sitä ei nyt pidä ajatella ja surkutella. Kyllä se elämä antaa kun vaan uskaltaa ottaa vastaan!

VoimaBiisini Mun

Mie tykkään kuunnella musiikkia, niin salilla, lenkillä, autossa kuin myös illalla sängyssä vötkyillessä. Ainoostaan maastopyöräillessä ei oo kuulokkeita korvilla. Musiikin avulla osaan lietsoa itteni erilaisiin tunnetiloihin. On biisejä jotka nostattaa karvat pystyyn, sitten on niitä joita kuunnellessa ahdistuu ja suree, mutta jotka oikeessa tilanteessa toimivat hyvinkin voimaannuttavina. Sitten on niitä jotka auttaa jaksamaan, niitä joiden avulla saa psyykkattua itteensä parempiin suorituksiin, biisejä joiden avulla huonokin päivä muuttuu hymyksi. Ja sitten on ne jammailu biisit, hengailu biisit, muistelu biisit, biisit joita kuullessa sydän pakahtuu onnesta... joka tilanteeseen löytyy omansa.

Tässä parhaimmat tsemppaus biisit treeneihin, toimivat myös sillon kun mieli yrittää tummua kun olevinaan kaikki menee päin persettä.

Insomnium: Ephemeral
Rakkautta ensikuulemalla. Tän biisin sanat on myös tatuoitu miun nahkaan.
"Dying doesn't make this world dead to us
Breathing doesn't keep the flame alive in us
Dreaming doesn't make time less real for us
One life, one chance, all ephemeral, ephemeral"

Elastinen: Eteen ja ylös
"Murehtiminen ei takas eilistä tuo. Ja huominenki tulee vaan jos selvitään tänään. Mun pahin vastukseni kattoo peilistä mua. Se haastaa ja aina pyrkii mun pään kääntämään.... Alotan ittestäni, korjaan mun mielen. Nostan mun katseen ja suupielet. Katse eteen ja suupielet ylöpäin! Teen vastoinkäymisistä voimaa. Katse eteen ja suupielet ylöspäin! Antaa tulla! Kestän kyllä, periks en tuu antamaan."

Robin ja Elastinen: Kipinän hetki
"Vaikeinta on itsensä voittaa Mut loppuun asti sitkeät koittaa Ja vaik ei tuu aploodei Mikään himmentämään pysty sun tahtoo ei. Muiden on sun kenkiin mahdoton tulla. Tahtomattaskin maailma on sulla. Sun pitää vaan viedä se maaliin. Sä tiedät sen saaliin. Ja saat vielä sen haaviin. Heittäydy täysii. Mitä ikinä teetkin. Ja elä nyt missä ikinä meetkin. Silmissä kipinän hetki. Heittäydy täysii, Siihen mikä on tärkee. Ja tee sitä missä sulle on järkee. Silmissä kipinän hetki. Tee mitä se vaatii. Vaik et pääsis ees maalii. Se on se fiilis mitä etsit. Silmissä kipinän hetki"

Stam1na: Puolikas ihminen
"Kuka tietää missä minä olen

Ei näy minusta puolikastakaan
Helvettiä on tämä olevinaan
Tämä jatkuva toipumisprosessi

SIIS EHEYDY
SIIS EHEYDY ENNALLEEN
EHEYDY UUPUU PUOLET
EHEYDY TAI YKSIN KUOLET"

Yleensä kuntosaleilla soivat musiikit ei meikäläisen mieleen ole, mutta tänään sattui yks biisi, tai oikeemmin sen sanat kolisemaan just oikeeseen aikaan. Olin jo ihan puhki päivän treenistä ja alettiin vääntää hauista (ei todellakaan meikän vahvuusaluetta). Hoin mielessäni "vittua", ääneen en uskaltanu (heh, pt:n korvat poimii kovin herkästi kaikki kirosanat, jotka sitten korjailen, että ihanalta tuntuu, jatketaan vaan vielä vähä), silmissä sumeni välillä ja oksetti. Pt kyseli että onko selkä kunnossa, joo olihan se saatana, muuten kyllä otti tiukille. Ei muuta kuin tanko käteen ja samalla nappas korvat musiikista kiinni, en muista miten sen sävel meni (oliko sitä edes) mutta sanat sopi tilanteeseen enemmän kuin hyvin "Fuck Fuck Fuck Fuck"  ;) *reps, kops*

Niin ja se hauis sarja... osu-uppos-vietiin maaliin!

Takaisin töihin

 

Vihdoin koitti se päivä, kun meikäläinen asteli työmaalle. Kylläpä jännitti. Paitsi se, että palaat töihin 5kk tauon jälkeen, niin siinä rytäkässä vaihtui myös osasto. Ja kyllä, oli rankka iltavuoro eilen. Kaikki tuntui kropassa, enemmän ja vähemmän. Työnantajan tarjoama "kevennetty" työ, ei todellakaan sitä ole, sen kyllä tiesin jo ennakkoonkin, mutta silti se vähän yllätti.

Seuraavan kerran menen töihin vasta vajaan kolmen viikon kuluttua, että palautumisaikaa on, mutta sitten pitääkin rykäistä putkeen kolme vuoroa. Voin kertoa, että ei tule olemaan helppoa. Selkä itessään kesti hyvin, ei tullut ylimääräisiä hermosärkyjä. Mutta kun pääsin kotiin, ou tsiisus, olin ihan kuollut. Yhtä äkkiä vain vomat loppuivat. Selkä oli niin väsynyt, että en meinannut kyetä syömään istuen iltapalaa! Huh huh. Viimeksi olen ollut tuollaisessa ryytyneessä kunnossa vuosia sitten kun vedin läpi elämäni ensimmäisen Tahko MTB:n, silloin oksentelin koko seuraavan yön ja selkä oli ihan poikki.

Tämä aamu alkoi onneksi ilman sen kummempia kipuja. Vähän vasenta koipea juilii, mutta ei mitenkään merkittävästi. Menee tää seuraava vuorokausi kyllä ihan vaan lukisti ottaessa, en aijo tehdä mitään. Keskiviikkona sitten olisikin tiedossa rääkkiä salilla.

Miula on unelma

Viime kesänä kieriskelin kipuhorkassa vanhempieni olohuoneen lattialla keskellä yötä. Televisiossa oli menossa Jukolan yö. Se on ollu meidän perheessä aina sellainen urheilutapahtuma, jota on seurattu. Lapsuudessa legendaarisesti radion välityksellä. Nyt itkua pidätellen ja hampaita yhteen purren piehtaroin milloin missäkin asennossa ja päätin, että mie juoksen ens vuonna Jukolassa! Siitäpä sitten lähti facebookkiin kipuhorkkaisen naisen päivitys: "Jos Joensuu Jukolaan viestijoukkue kasaan saadaan, niin mie vaikka lupaan juosta pitkän yön osuuden". Eihän siinä montaa hetkeä mennyt kun meillä oli tiimi kasassa!

Kun pt:n kanssa alettiin touhuumaan salilla, oli ensimmäinen kysymys oikeestaan se, että onko miula millasia tavotteita. Olihan minulla, Juosta Jukolan viestissä. Onneksi joukkueeseen on saatu sen verran menohaluja omaavia immeisiä, että osuuteni olisi joko 4 tai 5. Ja tällä ajatuksella sitä on sitten tehty duunia.

Kieltämättä projekti on ollut melkoisessa vastatuulessa, mutta viime viikkoina on tullut todella vahva fiilis, että ennen kuin lumet sulaa niin mie vielä juoksen! Ja jos mie juoksen, niin mie kyllä myös sitten suunnistan! Maanantaina saatiin salitreenit jo kohdistettua entistä enemmän tuonne alaselkään, ja sehän kesti sen rääkin. Ei mitään hirmusia hermosärky fiilareita. Tänään hieroja totesikin, että tää miun selkähän alkaa jo näyttää ihan ihmisen selältä. Ja saatiinpa huomata semmonenkin ihme, että ne on nykyään hartia-lapa linjastolla ne suurimmat jumit ja kivut. JES!

Entäpäs jos otetaan taas takapakkia ja Jukolaan ei olekaan asiaa? Sitten se on niin. Niin paljon on vastoinkäymisiä ollut viimevuosina, että eipä tämän projektin kariutuminen hetkauttaisi. Toki se varmasti kirvelisi sielussa, mutta jos asiat niin menevät, niin sitten ne menevät. Tällä hetkellä oon vain yks happy face kadulla kun lähden salilta kotiin, homma sujuu ja sormillakaan ei ole lattian pintaan matkaa enää kuin
 25 senttiä *wirn*

Jumankekkana miula on hyvä fiilis tästä kaikesta JUST NYT!

Markalla ja kahdella jo paljon saa

Pinnalla just nyt täällä, minun päänupissani, kelluvat raha-asiat. On se vaan niin surkuhupaisaa, että pari kk sitten mietin, että luojan kiitos ei oo tarvinnu valovuosiin setviä Kelan kanssa asioita ja pyöriä siinä tukiviidakossa. Nyt sitä sitten seisotaan juurikin siinä suossa nimeltä Kela. Voin kertoa, että mikään ei ole tän sairasrupeaman aikana stressannut niin paljon kuin nämä epäselvät asiat rahan ja loman ja palkan ja töitten suhteen.

Ekanakin. Huomasin, että miun työtunnit oli työmaalla laskettu väärin. Oltiin sovittu että aloitan tekemään 40% työaikaa, mutta työmaalla oli laskettu että teen 60%. Tokana. Koska listan alkuun tuli sairasloma, ja osittainen sairasloma aloitetaan vasta 30 pvä, niin listan viimeiseltä viikolta jää uupumaan yksi työpäivä. Kolmantena. Minulle haettiin vuosilomaa aikoja sitten 6.2 -> viikon verran, no nyt on sitten epäselvää, että voinko 30.1-5.2. saada kelalta osittaista sairaspäivärahaa, koska jossain lukee, että sen pitäisi kestää yhtäjaksoisesti 12 päivää, tuossa tulee vain viikko, mutta sehän jatkuisi heti loman jälkeen. Neljäntenä. Kun olen lomalla, niin maksetaanko minulle loma-ajalta vain 40%  mukaan, vaiko 100%. Viidentenä. Miten lomapäivät kertyvät? Kuudentena. Kannattaako lähteä töihin osapäivärahan turvin ennen kuin siitä osapäivärahasta on päätöstäkään tullut? Seitsemäntenä. Mistä voi tilata vaihtopään *wirn*?

Jep, surffailtu on netissä, mihinkään en ole saanut vastausta. Jokseenkin tullut sellainen olotila, että ei kohta enää kiinnosta. Menköön ns "herrojen haltuun". Jos tilille joku ropo kilahtaa niin ollaan siitä kiitollisia. Mutta sitten samaan aikaan kuitenkin ketuttaa. Ketuttaa se, että minun hoidossani viivyteltiin. Ei uskottu sanomisiini, eikä laitettu magneettikuviin. Hommat vain veny ja paukku. Ilman noita viivytyksiä, vois olla että koko leikkausta ei olisi tarvittukaan kun oltais päästy kuntouttamaan tarkemmilla tiedoilla, eikä vaan mututuntumalla. Pointtina vielä se, että itse olen kuntoutukseni maksanut, kelalta on tainnut tulla korvausta peräti 60 eurulan edestä. Olen "menettänyt" tän prosessin aikana niin paljon rahaa, että en edes halua laskea sitä. Veikkaan kuitenkin, että kohta saattaa edessä olla tilanne, kun pystyisin toteamaan, että selän hoidattaminen yksityisellä, olisi pitkässä juoksussa saattanut tulla jopa halvemmaksi. Sitten päälle vielä kaikki se tutkimustyö jota olen tehnyt kuntoutuksen, leikkauksen, tukien jne suhteen, siihen on menny mooooooonta tuntia ihmiselosta. Mutta vatulointi on turhaa, siinä vain mustuu mieli.

Ehkä kuitenkin toivos, että kukaan lääkäri (tai muukaan immeinen) ei kohtelisi asiakastaan ajatuksella, että se yrittää päästä elämässä helpolla ja pakoilee työtään (kuten olen oman lääkärini kohdalla kokenut). Voin sanoa, että tähän rumbaan ei kukaan halua vapaaehtoisesti. Palkka on huono ja stressi ihan omaa luokkaansa.

Kaks eteen, yks taa

 

Viimeiset kuukaudet miun kuntoutuminen on ollut sellaista ees-taas junnaamista. Ensiksi tuntuu ettei mitään tapahdu ja sitten kerta rytinällä otetaan isoja harppauksia eteenpäin. Sitten taas jumitaan ja joko tullaan samalla rytinällä tai pikkuhiljaa lipsutellen askel taaksepäin. Nyt on menossa taas vaihe ryminällä eteen päin. Se on samalla todella pelottavaa ja sitten kuitenkin aivan mahtavaa.

Salilla käynnit ovat alkaneet tuottaa tulosta ja kroppa alkaa pikkuhiljaa herätä koomastaan. Liikkuvuutta tulee kokoajan vähän lisää, tosin melko tönkköä tää meno silti on. Salitreeneissä painoja lisäillään jatkuvasti ja ohjelmaa muokkaillaan aste asteelta vähän vaativammaksi. Oikeestaan melko jännää mennä aina salille, ikinä en tiedä mitä pt keksii tehdä toisin. Fiilis oli tämänkin päivän treenin jälkeen aivan huikee, selkä kestää vaikkas mitä. Kyykyt menee puhtaasti ja mavettaa voi jopa pienellä painollakin.

Tää vaihe on sellainen, että jos yksin treenailisin, niin en todellakaan malttaisi nyt mieltäni. Siksi onkin hyvä, että salilla on seurana tyyppi joka päättää mitä tehdään, miten tehdään ja miten paljon tehdään. Toki suurin vastuu on ihan itsellään, pitää pystyä sanomaan ja lopettamaan jos paikat ei kestäkään, mutta kyllä se vaan helpottaa kun vieressä on joku tarkkailemassa liikkeiden puhtautta ja tarvittaessa vaatii puristamaan vielä vähän tiukempaa ja kyselee jatkuvasti fiiliksiä. Olo on siis salilla melkoisen turvallinen.

Tänään tuli ensimmäistä kertaa fiilis, että tekis mieli lähtee kokeilemaan juoksemista. Joo, ei vielä nyt kuitenkaan, mutta jo pelkästään tää juoksemisen HIMO on melko tyydyttävä olotila. Samoin olen alkanut vilkuilla kateellisena läskipyöräni perään kun mieheni on käynyt sitä ulkoiluttamassa. Nämä on oikeasti hyviä merkkejä, moneen kuukauteen kun en ole halunnut edes kuulla mitään pyöräilystä tai juoksemisesta. Muistissa kuitenkin on vielä erittäin tuoreena viime syksyn tapahtumat. Mahtava fiilis kun kaksi loistavaa viikkoa oli takana, innokkaana pyöräilee ja seuraavana päivänä kräks-boom-bäng salilla. Juu, ei kiitos enää toistamiseen.

Teippaukset testissä JUST NYT. Ainakin veri kiertää.

Kaikesta positiivisesta huolimatta selkä on kuitenkin tosi herkässä tilassa vielä. Eilen iski kipupistoksen pariksi tunniksi oikeelle puolelle lannerangan sivuun. En ole varma mikä sen aiheutti, ilmeisesti housujen pukeminen. Ja kun työfyssari testaili jalkojen liikkuvuuksia, iski se tuttu kokovartalosuojakramppi päälle. Joten suuriin juhliin ei vielä ole aihetta. Töihin palaan reilun viikon päästä ja voin sanoa että kyllä jännittää. Minun työtä ei kuitenkaan pysty tekemään täysin ergonomisesti ikinä ja aina voi tulla pieniä yllätyksiä. Nyt tulee kuluneeksi miltei 5kk edellisestä työvuorosta ja tän kaiken päälle vaihdan vielä osastoa. Joten tarkkana saan töissä olla. Onneksi työt aloitan kuitenkin reilusti työaikaa keventäen, vaan 3 päivää töitä ja neljä vapaata / viikko.

Mutta kyllä mie vaan oon niin onnellinen nyt!

Kokemuksiani hermosärystä

Viimeiset puoli vuotta olen kuunnellut hermosärkyjä päivittäin. Joka päivä, oli niitä tai ei. Olen kohdannut ainakin seuraavanlaisia kipuja (nämä siis minun tuntemuksia, minun sanoin kuvailtuna): saatanallista suonenvetoa pakarasssa ja takareidessä, vihlontaa, tuikkailua, sähköiskuja sellaisia jotka kulkevat pakarasta varpaisiin tai lyövät kahteen paikkaan yhtä aikaa (yleensä varpaat + alavatsa tai virtsaputken suu), pieniä sähköiskuja joita jokainen talvipakkasilla on saanut kokea, tunnottomuus ja puutuminen, kiristys,  jatkuvaa tasaista poltetta eri voimakkuuksilla, sykkivää poltetta, räjähtävää poltetta, elohiiriä, muurahaisten juoksua, tunnon yliherkkyyttä esim sukan neuloksessa pienen pieni nyppy -> tuntuu kuin olisi isompikin kivi  sukassa, tunne että varpaat ovat märät vaikka ne eivät sitä ole, tunne että jäinen vesipisara valuu polvitaivetta pitkin. Nämä näin äkkiseltään tulevat mieleeni.

Unettomat yöt ja aikaiset aamut, kokemusta on

Olen välilevyn pullistuman aiheuttamaan hermosärkyyn syönyt Panadolia, Buranaa, Panacodia, Arcoxiaa, Tramalia, Oxynormia ja vielä jotain muuta, jota en nyt muista. Yhteistä kaikille noille on se, että ne eivät ole minua auttaneet. Vahvemmista lääkkeistä on ollut se hyöty, että olen edes hetkeksi sammunut ja päässyt näin eroon kivun tunteesta, mutta kun silmät ovat auenneet, ovat kivut olleet edelleen läsnä. Kolmiolääkkeiden teho on ilmeisesti ollut siinä, että ne ovat tuoneet minulle sellaista kännistä välinpitämättömyyttä. Negatiivisena puolena sitten se, että ne vievät minulta yöunet. Kuten aikaisemmin kirjoitin, nämä aiheuttavat minulle sellaisia "viimeisiä hengenvetoja". Minä kirjaimellisesti tunnen tippuvani uneen ja herään pian siihen kun haukkaan keuhkot täyteen ilmaa. Joskus olen miettinyt, että tuntuuko tältä hukkua/tukehtua? Oma suhtautumiseni lääkkeiden syöntiin oli alkuun kielteinen. Jotenkin se lääkkeiden syönti tuntui epäonnistumiselta. Kun kivut on kovat, ei sitä silloin mieti, syö vain kaiken mahdollisen ajatuksella JOS tämä kuitenkin auttaisi (vaikka tiedät että ei auta kuin ehkä pienesti). Mutta kun olet pärjännyt esim neljä päivää ilman lääkkeitä ja sitten kivut kovenevat ja tiedät, että nyt kannattaisi ottaa lääke...... se on vaan ollut niin vaikeaa. Ehkä siinä on taustalla jonkinlaista itsesyytöstä, että olisi itse aiheuttanut kivun. Ja yleensä sitä alkaakin miettimään heti kipujen ilmentyessä, että mitä oon tänään tehnyt. Näiden kuukausien aikana, olen kuitenkin oppinut, että ne lääkkeet eivät ole pahasta jos niistä apua on, nyt leikkauksen jälkeen olen hyötynyt pelkästä buranasta. En enää sinnittele kipujen kanssa, vaan otan sen lääkkeen heti kun ensimmäisen kerran mietin, että pitäisikö -> PITÄISI.

Minun kohdallani toimivimmat tavat hermoperäisen kivun hoitoon ovat olleet liike, kylmä ja ajatusten kohdistaminen johonkin mielekkääseen sekä säännölliset hieronnat. Siinä vaiheessa kun huomasin, että tilanteeni alkaa mennä krooniseksi tunsin voimattomuutta. Minä en halua joutua elämään jatkuvassa kivussa. Kipu oikeasti valtaa elämän, se supistaa elämän, se kääntää kaikki ihmisen aistit itseensä. Elämä on pelkkää kipua tai niiden tarkkailua. Teet mitä teet ajattelet aina, että kylläpä sattuu tai jos ei satu niin huomaat senkin, HEI MUA EI SATU. Ja jos saat olla vaikka päivänkin ilman kipuja, niin se seuraavan päivän pettymys kun kivut tulevat takaisin, se on välillä pahempaa mitä jatkuvista kovista säryistä kärsiminen. Sitä tulee päivän mittaan mietittyä ja kuunneltua särkyjään niin paljon, että sitten kun siitä pitää kertoa ulkopuoliselle niin ei vaan enää jaksa.

Kipujen ollessa raastavimmillaan minä olen ollut liikkeessä ihan KOKO AJAN. Pahimmillaan yöt menivät siinä, että tiputin jalkani sängyn reunan yli lattialle ja nostin sen takaisin sänkyyn ja taas lattialle ja sänkyyn, lattialle ja sänkyyn, tätä koko yö. Aamupala syötiin kävellessä, ravasin pitkin taloa puurolautanen kädessä. Tässä tilanteessa liikkuminen on helpottanut kivun sietämistä. Mutta monesti iltapäivällä aloin jo olla todella väsynyt ja usein itkin, että eikö vaan jo voisi olla ilta, että tulis yö ja EHKÄ saisin nukuttua. Ne oli pitkiä tunteja, kolmesta yhdeksään.

Koen, että elokuussa aloitettu kuntosali oli tosi suuri apu kipujen suhteen. Minä en ikinä tuntenut kipuja mitään liikettä tehdessä (paitsi laaja vatsarutistus pallon päällä, sitä ei sit tehtykään), ja raskaat isot liikkeet tuntuivat jopa jotenkin helpottavilta. Vaikeinta oli aina asettautua oikeaan asentoon, mutta liikkeen alkaessa tuli helpotusta. Kesällä kun liikkuvuuteni oli sen 90 astetta parempi (pystyin istumaan lattialla jalat suorassa, selkä ojennettuna, nyt jos istun lattialla selkä ojennettuna ovat jalat 90 asteen kulmassa, ja kasvoilla näette irvistyksen), ostin kunnon putkirullat ja perehdyin Jukka Harjun metodeihin faskian käsittelystä. Näistä oli aivan älyttömän paljon apua! Nyt kun tilanne alkaa pikkuhiljaa parantua, aijon ottaa nuo harjoitteet uudestaan mukaan kuvioihin, mutta ei ihan vielä. Lepo on hyväksi, pieninä annoksina, liika lepo jäykistää ja pahentaa kipuja. Liikkuminen kivun sallimissa rajoissa on viisautta vaikka kyllähän se pelkkä kävely on pidemmän päälle helvetin tylsää ja ylilyöntejä on tullut tehtyä, niistä sitten kärsii koko kroppa ja mieli seuraavana päivänä.

Kun kipuni ovat yöllä vieneet liikaa huomiota itseensä, olen hölvännyt koko jalan alaselälstä varpaisiin asti kylmägeelillä. Kylmän aistimus on kohdallani peittänyt polttavan ja puuduttavan hermosäryn. Tämä on varmaan myös sitä ajatusten kohdistamista johonkin muuhun, kivusta kylmään. Muina hyvinä harhautuksina aivoille ovat olleet liikkuminen luonnossa, siellä on niin paljon katseltavaa ja kuunneltavaa! Ja toisena on tullut musiikki, olen kuunnellut aivan älyttömästi spotifyta näiden viikkojen aikana. Ja viime aikoina olen myös tarttunut miun ukuleleen ja alkanut soitella, ja samalla haaveillut sähköpianon ostamisesta (sitä lasten rämpytintä on ihan kiva soittaa, mut kiva jos koskettimet pysyis paikoillaan ja ääni olis vähän pehmeempi) :) Eli aistinautinnot silmien ja korvien kautta, mielelle parasta suklaata, TOIMII!

Sitten se hierojalla käynti. Sieltä on tarttunut mukaan roppa kaupalla oppeja. Niiden käyntien jälkeen tuntee kehonsa aina vaan paremmin. Oppii yhdistämään asioita, tuntemaan oman kehonsa kierouden ja siihen vaikkutavat asiat, oppii oikeasti kuuntelemaan kehoaan. Siinä on taikaa kun taitavan ihmisen herkkääkin herkemmät kädet tekevät kehollasi töitä. Ja jopa tällaisen rautapötikän pintakin alkaa sulaa, viimeistään seitsemännellä käsittelykerralla.

Tää kuva jaksaa vaan aina naurattaa... mustahuumori, paras huumori

Voisin kirjoittaa tästä aiheesta paljon pitemminkin, mutta palataan joskus tulevaisuudessa.
PS. Televisiossa on menossa sarja Elossa 24h, näkyy myös Areenassa. Suosittelen! Mukana näyttäisi olevan useita ihmisiä jotka kärsivät erittäin kovista kroonisista kivuista. Huh, melkoisia sissejä, toivon että jokaiselle heille löytyisi keinot hoitaa ja sietää kipua paremmin.

work-work-work

Kohta yhdeksän viikkoa leikkauksesta! Vielä kolme viikkoa sitten selkä oli totaalisen jumissa, sitä kiristi lantio-vyötärö alueelta todella paljon, niiku olis korsetti omasta takaa ja toinen kiristysalue kulki tuossa lapaluiden puolessavälissä. Tuntui kuin iho repeytyisi kun selkä pyöristyi. Tuli kuitenkin lupa liikkua normisti ja käydä hierojalla. Heti ekana hierojalle, sitten hiihtämään! Siinä oli miun metodit. Salilla pt tsekkasi, että mitä voitas tulevaan saliohjelmaan tyrkätä liikkeiks. Ja tulostahan alkoi tulla ihan kohinalla, vaikka liikkuminen oli todella vähäistä edelleen, eikä voida millään asteella puhua hikijumpasta, mutta selkä alkoi antaa periksi liikkeelle.

Kotona keskityn muutamiin fyssareiden ohjaamiin kuntoutusliikkeisiin: hermon liu'utus, selän pyöristystä parilla liikkeellä, syviä vatsoja, venytyksiä sen mukaan mihin pystyy ja kykenee, tärkeimpinä reiskat ja pohkeet. Venytykset teen lähinnä pumppaavina, en pitkinä syvinä liikkeinä. Sitten minä kävelen... voe vitalis mie kävelen. Kävelen sauvojen kanssa ja ilman, vähän kovempaa ja rauhallisempaa, maantiellä ja metässä. Ladut on olleet nyt vähän heikossa kunnossa, mutta eiköhän tuota pian taas lähdetä sinne huhkimaan, ajatuksena ottaa vapari haltuun.

Ennen vuoden vaihtumista tehtiin sitten eka treeni salilla. Kyykyt vedetään pääasiassa kehon painolla ja voi helvetti miten reiskat tuuttas ittensä jumiin. Huh hei! Pystyn kyykkäämään ihan syvään, se aiheuttaa pientä venytystä alaselkään, ei muuta. Kyykätessä kuitenkin huomaa, että omaa kroppaansa ei tunne niin kuin ennen, todella tarkkaan joutuu keskittymään tekemisiinsä, ettei käy kömmähdyksiä. Ohjelmassa on myös pakaran rääkkäystä, mikä on sikäli mielenkiintoista, että en oikein tunnu löytävän koko saatanan lihasta, miten se on niin vaikeeta? Sitten yläkropalle punnerrusta, vipunostoo jne. Reenin loppu kruunataan kuolleella koiralla, ihan kaikkien aikojen vittumaisin liike (ennen se oli mave). Ekan kerran jälkeen kroppa oli kuollut, se tärisi ja tutisi ja kipuili, mutta minä nautin! Pitkästä aikaa fyysistä rasitusta. On se vaan mukavampaa täristä väsymyksestä kuin kivusta.

Toisen hierontakerran ja akupunktion (miun luottohieroja on myös akupunktio-osaaja) jälkeen hermosäryt jäivät totaalisesti taka-alalle elämässä. Kyllä se välillä vielä muistutti olemasta olostaan, mutta ei mitään pitkäkestoisia tuntemuksia eikä lääkepurikilla juoksemista, jeeeee! Ekalla salikerralla jalkateräkin heräs henkiin, sehän on ollut sellainen "huonosti puudutettu" jo monen monta kuukautta, nyt sitä alkoi pistellä. Ihan jännityksellä odotin, että oliko se hyvä vai huono juttu, mutta kyllä se tais hyväksi osottautua. Oon jo pitempään aatellu, että näinköhän tuo jalkaterän tunnottomuus tulee miule jäämään loppuiän vaivaksi, mutta nyt näyttää sille, että sehän saattaa jopa toipua.

Tietenkään suuntaus ei sitten kestänyt tämmösenä kovinkaan kauaa. Vaan vuoden 2017 ensimmäisenä päivänä klo 00.01, KYLLÄ minuutti vuoden vaihtumisen jälkeen, istahdin sängylle ja nostin läppärin syliin, joka oli siis siinä sängyllä minun vieressä, tuli siis tehtyä pieni kiertoliike ja kappas vain, selkä jumahti. Laskin läppärin lattialle ja totesin, että joo noidannuoli tähän kaiken muun päälle. Jippii. Nyt nää vuoden ekat päivät on siis menneet taas extra rauhallisesti. Kävelyä vain ja lämpöhoitoo ja muutamia pillereitä miun isosta lääkevalikoimasta. Huomiset salitreenit on peruttu (piti sillon kattoo kaksjakosen toinen ohjelma). Torstaina pitäs lääkärin päättää että palaanko töihin, olin ihan varma että pääsen viimein takasi töihin, mutta nyt oon ite sitä mieltä, että ei vielä. Jos näin helposti jumahtaa selkä, niin ei tule kyllä töissä kestämään vielä mitään. Pöh.

Mutta näin, rauhallisesti lähdetään liikkeelle ja toivotaan että toi lumbago nyt hellittäs nopeesti. Ehkä vaikeinta on pitää ajatus tekemisessään, sen huomaa heti jos vähänkin huomio karkaa omasta itsestään. Lantion seudun hallinta on jumalattoman vaikeeta välillä. Myös yläkroppa on sen verran kireenä, ettei liikeradat ole lähellekään puhtaat. Töitä tässä riittää ihan koko täksi vuodeksi. Mieli on kuitenkin hyvä ja toivotaan, että se auttas toipumisessakin.