Hetken tie on kevyt kulkea

Ees taas, ees taas, semmosta venklaamista on tän selän kuntoutus. Pääasiassa tämä uusi vuosi on sujunut selän osalta ihan huipusti. Edistystä on tullut todella paljon ja oon saanut olla yhtä hymyä. Mutta kun mennään eteenpäin niin jossain vaiheessa tullaan taas taaksepäin. Iso takapakki otettiin tässä vastikään.

Päivänä eräänä kikkailin jalkapallolla sisätiloissa. Joka kerta kun oikea kantapää osui lattiaan, tuli alaselkään kipua. Heti oli kaikki ajatukset kohdistettu siihen, ei kai taas! No en antanut mielen synkistyä ja läksin seuraavana päivänä talvirasteille, kauden eka suunnistus, JEE! Rastit löytyi hyvin vaikka unohdin otsalampun kotiin. Menin reitin reippaasti kävellen, mutta testasin yhden 300metrin pätkän verran "juoksua". Sehän sujui ihan mukavasti, eikä mitään ylimääräisiä fiiliksiä tullut. Illalla toki kroppaan löi sähköiskuja normaalia enemmän, mutta se oli odotettavissakin.

Päivä tämän jälkeen tullessani kotiin kävelylenkiltä, astuin rappuselle ja sillä sekunnilla tuntui että takareiteen kasvoi jälleen aurauskeppi (vastaavan tapahtuman koin viime juhannuksena mökillä, silloin ns. keppi kulki nilkasta pakaraan). Fak, fak, fak, fak. Ei vaikuttanut hyvältä. Pari päivää tästä kävin salilla, muuten homma sujui, mutta sellaisessa vinossa maastaveto liikkessä takareisi kramppasi. Ei hyvä ollenkaan. Tämän jälkeen takareisi on krampannut hyvää huomenta liikkeessä ja esim salilla kun korjasin asentoa tehdessäni ranskalaista punnerrusta käsipainoilla! kramppas niin pahasti, että teki mieli huutaa. Vasemman jalan askel on lyhentynyt ja kipua on kokoajan.Myös alaselkä on turvoksissa ja leikkausalueelta selkä on hieman normaalia arempi.

Kovin on siis samanlaisia oireita mitä viime kesänä ja syksynä. Söin buranaa ja panadolia, haudoin selkää ja takareitta kylmällä ja pidin mielialaa positiivisena. Se mikä ei tapa, se vahvistakoot! Nyt maanantaina lopetin särkylääkkeiden syömisen ja sieltähän ne takareiden viiltelyt ja polttelut taas alkoi. Salilla kyllä kulki edelleen ihan mukavasti, tosin pitkästä aikaa veti koko kropan jumiin treeneistä.

Tänään tuli synkkä hetki. Ulkona paistaa aurinko ja ihmiset pääasiassa ovat yhtä hymyä kun kevät tekee tuloaan, paitsi minä. Miule iski hirveen vahvasti kaipuu pyöräilemään, läskillä metsään! Sitten viellä ryvetin itteäni enmmän ja aloin ajatella, että millaselta tämmösinä päivinä tuntui käydä juoksemassa. Vaikka oon oppinut tykkämään salitreeneistä, niin kyllä mie vaan sytyn juostessa ihan eritavoin. Se on se juttu nro 1. Ärsytti ja vitutti. Tulin kotiin ja totesin, että nyt pitää ottaa itteensä niskasta kiinni, se mikä on mennyttä on mennyttä, en välttis saa sitä ikinä takas, mutta sitä ei nyt pidä ajatella ja surkutella. Kyllä se elämä antaa kun vaan uskaltaa ottaa vastaan!