keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Elä unelmaasi

Miula oli tavoite, tilanteeseeni nähden iso sellainen. Unelmanani oli juosta Joensuu-Jukolassa. Ja mitenkäs sille unelmalle sitten kävikään? Se kävi toteen!


Tilanteeni ei ollut hääpöinen suunnistusta ajatellen. Muutamilla viikkorasteilla ehdin ennen Jukolan viestiä käydä ja tilanne oli joka kerta sama: polvi joutui koville ja siihen sattui, välillä vähämmän ja välillä enemmän. Vointi ei siis ollut mitenkään vakaalla ja varmalla pohjalla kun lauantaina saavuttiin Enoon, jukolan kisakeskukseen. Oli epävarmaa, että pääsenkö koko reittiä läpi, kestääkö polvi.


Minulle valikoitui viitos osuus, mikä sopi enemmän kuin hyvin minulle. Suunnitelmanani oli kävellä koko reitti, hidasta, mutta riskejä en halunnut ottaa. Ennen omaa suoritustani jännitin aivan törkeästi, yöllä ei tullut uni ja sydän hakkasi. Mutta siinä vaiheessa kun astuin vaihtoalueen portista sisään, minut valtasi ihmeellinen rauha. Jotenkin vaan tiesin, että tämä homma hoidetaan. Nyt se tapahtuu, se mitä olen vuoden odottanut, se mistä olen monta vuotta unelmoinut, ensimmäinen jukolani kilpailijana. Sain kartan käteeni joitain minuutteja sen jälkeen kun vuottajat olivat tulleet maaliin. Lähdin maltillisesti liikenteeseen, mutta pian huomasin juoksevani poluilla, se siitä suunnitelmasta että mie vaan kävelen.

Ensimmäiset kolme rastia tulin aika pitkälle yksikseni ja tarkasti. Sitten meitä kasaantui isompi porukka, jonka kokoonpano vaihteli rastilta toiselle. Harmittavasti pummattiin vitos rastille ja pahasti. Tuli tehtyä tyypillisiä ensikertalaisen virheitä, jotka maksoivat aikaa n. 30 minuuttia, yhdellä eto rastilla! Mutta rastit löytyivät, yksi toisensa jälkeen ja se jos mikä oli palkitsevaa. Osuuteni alussa tuli hermosärkyä vasempaan takareiteen mutta se väistyi nopeasti. Sen sijaan osuuden loppupuolella alkoi oikea polvi olla todella kovilla. Etenemiseni oli "juoksua" ja kävelyä vuoron perään. Onneksi osuus ei ollut tuota pidempi, niin pääsin kunnialla maaliin. KAIKKI rastit löytyi, tulin ihan kohtuullisessa ajassa metsästä pois (en ollu vika, heh) ja fiilis oli mahtava. Pieni harmitus tuli tuosta isosta pummista, ilman sitä olisin nimittäin kerennyt vaihtoon ennen sen sulkeutumista! Mutta jäipähän petrattavaa tuleviin vuosiin! KYLLÄ, ei jäänyt pelkoja, Lahti-Hollola Jukola on jo mielessä.


Aivan älytöntä, että vuosi sitten huusin tuskissani lattialla ja päätin, että Enossa juoksen. Välissä tilanne paheni, tuli leikkaus josta toipuminen oli hidasta. Ja niin vain, taistelin tieni Jukolaan, joka ei sujunut täydellisesti, mutta se sujui nautinnollisesti juuri nappiin!

Skotlannin ja Jukolan reissun jälkeen olen huomannut itsessäni ison muutoksen. Ennen ajattelin kisojen jälkeen, että mitenhän hyvin tää olis sujunut jos olisin treenannut enemmän/paremmin jne. Mutta nyt mie vaan oon onnellinen kun olen suoriutunut baanalta maaliin! Se on niin mahtava tunne! Tiedän että olen tehnyt kaiken minkä olen voinut tehdä, ja jos ei parempaan kroppa pysty, niin se ei pysty ja sillä selvä. Ei ole tarvetta enää nykyään jossitella, se jos mikä on vapauttavaa! Paras palkinto on se, kun on uskaltanut laittaa itsensä likoon ja selvinnyt, enempää en kaipaa.

Älä unelmoi elämääsi, vaan elä unelmaasi!

perjantai 9. kesäkuuta 2017

SSEC2017 Skotlanti, Evanton


Edellisestä postauksesta on aikaa, paljon on tapahtunut, suurimpana toukokuussa (muutama viikko sitten) tehty Skotlannin reissu. Syynä tuohon reissuun oli SingleSpeed pyöräilyn em kisat. Viimevuonna ne ajettiin Sloveniassa, jonka jälkeen alkoivat minun kuuluisat hermo-oireet. Tämän vuoden kisan yllä leijailikin minun osaltani iso epäilyksen pilvi, pääsenkö reissuun, kestääkö selkä, pystynkö pyöräilemään jne ????? Paljon isoja kysymysmerkkejä.


Mutta reissuun lähdettiin kysymysmerkeistä huolimatta. Ennen reissua kävin KERRAN pyöräilemässä maastossa ja sain todeta olevani paskassa kunnossa. Voiko muuta toisaalta odottaakaan kun aerobiset liikunnat ovat olleet lähinnä pelkkää kävelyä ja sitäkään en ole kehdannut viime kuukausina tehdä. Automatka helsinkiin otti jo jonkin verran selkäfileisiin, mutta ei sen suurempia ongelmia. Tämän jälkeen matkustus olikin sitten yllättäen täysin kivutonta. Lennettiin Helsingistä Edinburghiin, sieltä vuokrattiin auto ja kruisailtiin kohti pohjoista Evantonin pikkukylään, jossa ko kisa tänä vuonna järjestettiin.


Kylä oli todellakin kylä, yksi kadunpätkä jonka varrella oli kauppa, posti, hotelli ja kirkko. Silti siellä oli hienoja nähtävyyksiä. Eniten jäi harmittamaan ettei käyty katsomassa Fyrish Monumenttia, mutta syynä tähän oli se, että meitsin fillari hajos heti ensimmäisenä. Jippii. Kyllä vähän ketutti. Menikin sitten eka päivä vaan siihen että järkkäiltiin järjestävältä taholta miule varaosa. Pikkunen lenkki päästiin tekemään Harry Potter maisemiin BlackRock Gorgelle. Tuolla on kuvattu joku 15 sekunnin pätkä Liekehtivä pikari filmiin :D Piti tietysti käydä tsekkaamassa ja olihan se hieno!


Itse kisa ajettiin kauhessa helteessä. Evantonin suuntaan oli pakkautunut Brittein saarten kuumin ilmamassa ko viikonloppuna. Paikalliset olivat itsekin ihmeissään 25-30 lämpöasteen kuumuudesta. Sain melko paljon huomiota asuvalinnallani, sillä minulla oli päällä edellisvuodesta tuttu krokotiilipuku. Moni kyseli että ihanko oikeasti ajattelin se päällä ajella siinä helteessä. Myöhemmin ymmärsin hyvin nämä kyselyt, nimittäin kisareitti kulki ylöspäin suorassa auringonpaahteessa. Ylämäet olivat piiiiiiiiiitkiä ja kuumia, kertonee paljon se, että kärkikuskitkin tunkkasivat mäet ylös! Ja alamäet tultiin metsässä sellaisia tuoreita downhill tyyppisiä baanoja pitkin. Voin sanoa että otti käsiin ja kovasti!


Kun ekan kiekon olin ajanut, oli edessä kaljapiste. Minä en juo kaljaa, mutta vettäkään ei ollut tarjolla, joten kalja vaan kitusiin. Moni jätti homman siihen, yhteen kiekkoon, mutta minä päätin lähteä vielä toiselle rundille. Ekan ylämäen päällä mietin päätökseni järkevyyttä. Ketään muuta ei näkyny missään, olin viimeisenä reitillä. Mutta ilokseni huomasin, että nyt uskalsin ajella alamäet jo melko pitkälle ja koska aurinko ei enää porottanut niin korkealta, oli sääkin jo vähän sidettävämpi. Mutta ennen viimeistä ylämäkeä miut otettiin radalta sivuun, koska aika loppui kesken, no ei haitannut yhtään, mukavaa oli ollut.


Olin ihmeen hyvässä kuosissa kisan jälkeen. Monesti jos olen joutunut ylittämään oman kuntoni ja taitotasoni moninkertaisesti, olen ollut niin kuollut, ettei mistään ole tullut mitään, olen vain nukkunut ja oksennellut. Nyt yritin vähän levätä, mutta olin niin tohkeissani, ettei uni tullut, vedin kaksin käsin ruokaa ja juomaa ja energiaa riitti vaikka muille jakaa. Iltariennot olivat perinteiset, kaljaa, musaa, palintojen jakoa ja jotain perinteisiä skottikisoja (tukinheittoja jne).


Reissu oli kaikinpuolin onnistunut ja hieno. Se miksi tykkään näistä ssec kisoista johtuu niiden rennosta ilmapiiristä, monille nuo kisat ovat elämäntapa. Tyypit tuntevat toisensa monien vuosien takaa. Kisat järjestetään joka vuosi erimaassa ja mitä ihmeellisimmissä paikoissa, eli näiden kisojen takia tulee käytyä paikoissa, jonne ei muuten tulisi mieleenkään lähteä! Ensi vuonna eteläiseen Hollantiin, ja tietysti krokotiilipuvussa!