maanantai 25. syyskuuta 2017

Pelkkää Corea

Aamulla jälleen aikaisin hierontapöydällä. Si-nivel vasemmalta puolelta ihan jumissa ja vinksallaan, pituuseroa jaloilla usita senttejä. Kroppa vetää ihan kieroon, kun hieroja yrittää sitä oikaista, nousee vasen pakara paljon oikeaa korkeammalle. Syviä huokauksia.

Muutama sipaisu pakaran ja alaselän suunnalla ja sitten nykäistään nivel paikoilleen. Heti helpottaa. Pakara ei ole enää lähellekään samanlaisessa jumissa. Mutta kipeä se on, niin monta viikkoa taas kinnannut. Sitten on vuorossa kropan toinen puolisko.

Oikeastakin pakarasta löytyy hillitön jumi. Sen syyksi löytyy jonkinlainen lukko tai mikälie vinksahdus selän l3-l4-l5 tason nikamissa. Juuri siinä leikkauskohdan yläpuolella siis. Vähän masentaa kuulla tämä. Käännyn kyljelleen ja hieroja napsauttaa jumit auki. Tunnen eron välittömästi ihollani, se ei enää reagoi hierontaan niin ärhäkkäästi. Viimeinkin tuntuu rennolta.

Seuraavaksi jalat, normaalit takareisi jumit. Käännös selälleen. Etureisi jumit. Polvi vinksallaan. Pohkeet jumissa jostain todella syvältä. Hieroja vääntää ja kääntää. Lopuksi se kaikkein tuskallisin, käsien hieronta. Meinaan pyörtyä tuskasta, ihan vaan siksi etten kivulta osaa hengittää.

Kiitos, näkemiin, ensi kertaan!

Onko mitään tässä tehtävissä? Viimeisen kuukauden aikana, minulla on ollut fiilis, ettei vatsalihakseni toimi. En tiedä miksi näin on, ja mistä tämä tulee. Nyt veikkaan syyksi sitä rangasta löytynyttä jumia. Se kuulostaisi samanlaiselta yhtälöltä kuten viimeksi, kun alin välilevy repesi. Lisäksi nilkkani ovat taas tätänykyä melko holtittomat, yhdellä jalalla seisoessa ne vatkaa ja vatkaa tasapainoa hakiessa.

Kroppa on rento, mieli matalennossa. Seuraavat kaksi kuukautta pyhitetään coren treenaukseen. Jos saisin siellä palikat toimimaan, se on ainoa keino millä voin välttää seuraavan välilevyn repeämän. Ja minä en halua kokea uudelleen sitä shittiä.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Ulle-Dulle-Doff

Olipa kerran bloggari, joka kirjoitti blogiaan ja sitten yhtä äkkiä aika lensi siivillä ja blogi jäi päivittämättä. Sen pituinen se... No ei vaiskaan, i'm back, olen selkä, *heh heh oon niin vitsikäs*.

Jukolan viestistä on hurahtanut jo kotvanen. Jukolan jälkeen en juossut askeltakaan, suunnistamaankaan en ole päässyt. Syynä TYÖT. Siirtyminen täyteen työaikaan on vienyt veronsa. Kroppa kiittää, kumartaa ja kärsii. Oikeasti 60% työajasta hyppy 100% on järkyttävän kova. Ihmettelen, että miten tämä on edes mahdollista, miksi välissä ei kannusteta tekemään 80%? No joo, varmasti olisin saanut tehdä vielä vajaata, mutta taloudellisesti, se olisi ollut tässä tilanteessa jonkin asteinen itsemurha, koska kelahan ei tukea tuolle työajalle myönnä, eikä pomoa tai lääkäriä tuntunut kiinnostavan asia millään lailla, joten täysillä vaan. Kesän pelastus on ollut lomani, jotka olen pitänyt pätkissä. Oikeastaan vasta nyt olen viimeiset kuusi viikkoa tehnyt töitä ilman ylimääräisiä vapaita tai lomia.


Täydet työpäivät ja lyhyet vapaat veivät minut huonoon kuntoon. Olen jatkuvasti siinä tilassa, että seuraava liike voi viedä sairaslomalle tai sitten ei. Kroppa tilttaa hyvinkin nopeasti. On ollut työvuroja, jotka ovat päättyneet siihen, etten ole enää kyennyt olemaan tietokoneen äärellä hoitoraportteja kirjaamassa, lantio on ollut niin tulessa, että on vain pitänyt joko liikkua tai sitten heittäytyä pitkälleen jollekin sohvalle. Mutta olen onnekas siinä, että teen työtäni kodinomaisessa ympäristössä, eli kroppa saa paljon monipuolista liikettä ja jos pitää heittäytyä sohvalle pitkälleen, niin yleensä se on mahdollista.

Suurin ongelmien aiheuttaja on tällä hetkellä si nivel, joka ei pysy kohillaan, vaan jumittaa. Sen takia jalkojen pituusero on useita senttejä, lantio kanttaa, vasemman pakaran voimantuotto on 1/3 oikeasta jne jne. Ensi viikolla nykäistään taas nivel kohdilleen, ja toivotaan että se kestäisi edes kaksi viikkoa aloillaan, viimeksi se oli kohdillaan ruhtinaaliset 6 tuntia.


Ongelmista huolimatta olen tehnyt paluuta juoksun pariin viimeiset kaksi viikkoa. En vain saa itseäni pidettyä poissa poluilta ja puruilta. Ostin superhyper hyvin vaimennetut Hoka OneOne kengät ja ne ovat osoittautuneet aivan mahtaviksi. Juostessa en kärsi minkäänlaisista kivuista! Aika päätä huimaava fiilis. Juoksumatkat ovat kilsan luokkaa, eli ahneutta ei ole ilmassa. Ennen juoksua kävelen sellaisen 1 - 1,5 km ja sitten hidasta hölkkää hiekkatiellä ja purulla. Päälle vielä kävelyä 0,5 - 1 km ja venyttelyt. Kehonhuoltoa on tullut myös kuvioihin lisää kolminkertaisesti. Olen aina inhonnut venyttelyjä, mutta jokin on nyt vain kolahtanut kohdilleen ja ihan huomaamati olen venytellyt ja treenaillut liikkuvuutta.

Liikkuvuutta onkin tullut roimasti lisää. Hyvänä päivänä eteen taivutuksessa sormet osuu maahan, huonona väliin jää enää maksimissaan 10 cm. Tästä huolimati, tuntuu että takareidet eivät kuitenkaan veny juuri mihinkään. Niitä kiristää ja paljon. Samoin pakarat ovat hyvinkin tiukat, ja jos hierojalta kysytään, niin se ei ole hyvä asia minun kohdallani, kireys ei johdu muhkeistä lihaksista vaan pelkästään jatkuvasta krampista.


Tein myös ison päätöksen kuntosalin suhteen. Irtisanoin jäsenyyteni muutama viikko sitten. Syystä että en pysty salilla kasvattamaan juurikaan treenipainoja (koska kroppa lyö ittensä helposti jumiin, yleensä kesken liikkeen) ja tämän vuoksi motivaatio laski kuin lehmän häntä. Ja kun elokuussa yhden liian innokkaasti tehdyn kyykyn jälkeen istuin lääkärissä sairasloma lappu kourassa, totesin, että samat jutut voin treenailla kotonakin kahvakuulan ja kehonpainon kanssa. Joten salikortti tauolle. Ehkä vielä joskus takas.

Mutta näissä fiiliksissä nyt tänä iltana. Haaveet ovat taas ottaneet ilmaa siipiensä alle ja miula on ihan huimia toiveita/tavotteita/unelmia tuleville vuosille. Ehkä joku kerta uskallan vähän raottaa niitä, ehkä...