keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Elä unelmaasi

Miula oli tavoite, tilanteeseeni nähden iso sellainen. Unelmanani oli juosta Joensuu-Jukolassa. Ja mitenkäs sille unelmalle sitten kävikään? Se kävi toteen!


Tilanteeni ei ollut hääpöinen suunnistusta ajatellen. Muutamilla viikkorasteilla ehdin ennen Jukolan viestiä käydä ja tilanne oli joka kerta sama: polvi joutui koville ja siihen sattui, välillä vähämmän ja välillä enemmän. Vointi ei siis ollut mitenkään vakaalla ja varmalla pohjalla kun lauantaina saavuttiin Enoon, jukolan kisakeskukseen. Oli epävarmaa, että pääsenkö koko reittiä läpi, kestääkö polvi.


Minulle valikoitui viitos osuus, mikä sopi enemmän kuin hyvin minulle. Suunnitelmanani oli kävellä koko reitti, hidasta, mutta riskejä en halunnut ottaa. Ennen omaa suoritustani jännitin aivan törkeästi, yöllä ei tullut uni ja sydän hakkasi. Mutta siinä vaiheessa kun astuin vaihtoalueen portista sisään, minut valtasi ihmeellinen rauha. Jotenkin vaan tiesin, että tämä homma hoidetaan. Nyt se tapahtuu, se mitä olen vuoden odottanut, se mistä olen monta vuotta unelmoinut, ensimmäinen jukolani kilpailijana. Sain kartan käteeni joitain minuutteja sen jälkeen kun vuottajat olivat tulleet maaliin. Lähdin maltillisesti liikenteeseen, mutta pian huomasin juoksevani poluilla, se siitä suunnitelmasta että mie vaan kävelen.

Ensimmäiset kolme rastia tulin aika pitkälle yksikseni ja tarkasti. Sitten meitä kasaantui isompi porukka, jonka kokoonpano vaihteli rastilta toiselle. Harmittavasti pummattiin vitos rastille ja pahasti. Tuli tehtyä tyypillisiä ensikertalaisen virheitä, jotka maksoivat aikaa n. 30 minuuttia, yhdellä eto rastilla! Mutta rastit löytyivät, yksi toisensa jälkeen ja se jos mikä oli palkitsevaa. Osuuteni alussa tuli hermosärkyä vasempaan takareiteen mutta se väistyi nopeasti. Sen sijaan osuuden loppupuolella alkoi oikea polvi olla todella kovilla. Etenemiseni oli "juoksua" ja kävelyä vuoron perään. Onneksi osuus ei ollut tuota pidempi, niin pääsin kunnialla maaliin. KAIKKI rastit löytyi, tulin ihan kohtuullisessa ajassa metsästä pois (en ollu vika, heh) ja fiilis oli mahtava. Pieni harmitus tuli tuosta isosta pummista, ilman sitä olisin nimittäin kerennyt vaihtoon ennen sen sulkeutumista! Mutta jäipähän petrattavaa tuleviin vuosiin! KYLLÄ, ei jäänyt pelkoja, Lahti-Hollola Jukola on jo mielessä.


Aivan älytöntä, että vuosi sitten huusin tuskissani lattialla ja päätin, että Enossa juoksen. Välissä tilanne paheni, tuli leikkaus josta toipuminen oli hidasta. Ja niin vain, taistelin tieni Jukolaan, joka ei sujunut täydellisesti, mutta se sujui nautinnollisesti juuri nappiin!

Skotlannin ja Jukolan reissun jälkeen olen huomannut itsessäni ison muutoksen. Ennen ajattelin kisojen jälkeen, että mitenhän hyvin tää olis sujunut jos olisin treenannut enemmän/paremmin jne. Mutta nyt mie vaan oon onnellinen kun olen suoriutunut baanalta maaliin! Se on niin mahtava tunne! Tiedän että olen tehnyt kaiken minkä olen voinut tehdä, ja jos ei parempaan kroppa pysty, niin se ei pysty ja sillä selvä. Ei ole tarvetta enää nykyään jossitella, se jos mikä on vapauttavaa! Paras palkinto on se, kun on uskaltanut laittaa itsensä likoon ja selvinnyt, enempää en kaipaa.

Älä unelmoi elämääsi, vaan elä unelmaasi!

perjantai 9. kesäkuuta 2017

SSEC2017 Skotlanti, Evanton


Edellisestä postauksesta on aikaa, paljon on tapahtunut, suurimpana toukokuussa (muutama viikko sitten) tehty Skotlannin reissu. Syynä tuohon reissuun oli SingleSpeed pyöräilyn em kisat. Viimevuonna ne ajettiin Sloveniassa, jonka jälkeen alkoivat minun kuuluisat hermo-oireet. Tämän vuoden kisan yllä leijailikin minun osaltani iso epäilyksen pilvi, pääsenkö reissuun, kestääkö selkä, pystynkö pyöräilemään jne ????? Paljon isoja kysymysmerkkejä.


Mutta reissuun lähdettiin kysymysmerkeistä huolimatta. Ennen reissua kävin KERRAN pyöräilemässä maastossa ja sain todeta olevani paskassa kunnossa. Voiko muuta toisaalta odottaakaan kun aerobiset liikunnat ovat olleet lähinnä pelkkää kävelyä ja sitäkään en ole kehdannut viime kuukausina tehdä. Automatka helsinkiin otti jo jonkin verran selkäfileisiin, mutta ei sen suurempia ongelmia. Tämän jälkeen matkustus olikin sitten yllättäen täysin kivutonta. Lennettiin Helsingistä Edinburghiin, sieltä vuokrattiin auto ja kruisailtiin kohti pohjoista Evantonin pikkukylään, jossa ko kisa tänä vuonna järjestettiin.


Kylä oli todellakin kylä, yksi kadunpätkä jonka varrella oli kauppa, posti, hotelli ja kirkko. Silti siellä oli hienoja nähtävyyksiä. Eniten jäi harmittamaan ettei käyty katsomassa Fyrish Monumenttia, mutta syynä tähän oli se, että meitsin fillari hajos heti ensimmäisenä. Jippii. Kyllä vähän ketutti. Menikin sitten eka päivä vaan siihen että järkkäiltiin järjestävältä taholta miule varaosa. Pikkunen lenkki päästiin tekemään Harry Potter maisemiin BlackRock Gorgelle. Tuolla on kuvattu joku 15 sekunnin pätkä Liekehtivä pikari filmiin :D Piti tietysti käydä tsekkaamassa ja olihan se hieno!


Itse kisa ajettiin kauhessa helteessä. Evantonin suuntaan oli pakkautunut Brittein saarten kuumin ilmamassa ko viikonloppuna. Paikalliset olivat itsekin ihmeissään 25-30 lämpöasteen kuumuudesta. Sain melko paljon huomiota asuvalinnallani, sillä minulla oli päällä edellisvuodesta tuttu krokotiilipuku. Moni kyseli että ihanko oikeasti ajattelin se päällä ajella siinä helteessä. Myöhemmin ymmärsin hyvin nämä kyselyt, nimittäin kisareitti kulki ylöspäin suorassa auringonpaahteessa. Ylämäet olivat piiiiiiiiiitkiä ja kuumia, kertonee paljon se, että kärkikuskitkin tunkkasivat mäet ylös! Ja alamäet tultiin metsässä sellaisia tuoreita downhill tyyppisiä baanoja pitkin. Voin sanoa että otti käsiin ja kovasti!


Kun ekan kiekon olin ajanut, oli edessä kaljapiste. Minä en juo kaljaa, mutta vettäkään ei ollut tarjolla, joten kalja vaan kitusiin. Moni jätti homman siihen, yhteen kiekkoon, mutta minä päätin lähteä vielä toiselle rundille. Ekan ylämäen päällä mietin päätökseni järkevyyttä. Ketään muuta ei näkyny missään, olin viimeisenä reitillä. Mutta ilokseni huomasin, että nyt uskalsin ajella alamäet jo melko pitkälle ja koska aurinko ei enää porottanut niin korkealta, oli sääkin jo vähän sidettävämpi. Mutta ennen viimeistä ylämäkeä miut otettiin radalta sivuun, koska aika loppui kesken, no ei haitannut yhtään, mukavaa oli ollut.


Olin ihmeen hyvässä kuosissa kisan jälkeen. Monesti jos olen joutunut ylittämään oman kuntoni ja taitotasoni moninkertaisesti, olen ollut niin kuollut, ettei mistään ole tullut mitään, olen vain nukkunut ja oksennellut. Nyt yritin vähän levätä, mutta olin niin tohkeissani, ettei uni tullut, vedin kaksin käsin ruokaa ja juomaa ja energiaa riitti vaikka muille jakaa. Iltariennot olivat perinteiset, kaljaa, musaa, palintojen jakoa ja jotain perinteisiä skottikisoja (tukinheittoja jne).


Reissu oli kaikinpuolin onnistunut ja hieno. Se miksi tykkään näistä ssec kisoista johtuu niiden rennosta ilmapiiristä, monille nuo kisat ovat elämäntapa. Tyypit tuntevat toisensa monien vuosien takaa. Kisat järjestetään joka vuosi erimaassa ja mitä ihmeellisimmissä paikoissa, eli näiden kisojen takia tulee käytyä paikoissa, jonne ei muuten tulisi mieleenkään lähteä! Ensi vuonna eteläiseen Hollantiin, ja tietysti krokotiilipuvussa!


torstai 20. huhtikuuta 2017

Vika jumppa pt:n kanssa


 Tähän sitä on viimein tultu. Viimeinen treeni pt:n kanssa oli tänään!!! Pitkä ja kivikkoinen on ollut tie, mutta tulosta on syntynyt. Oli tää viimenen treeni sellainen rääkkien rääkki, että huomenna varmasti tiedän tehneeni. Yläkropalle kolme eri supersarjaa, juu-u, oli ihan riittävästi.

Mutta mitä näitten kuukausien aikana on sitten tapahtunut? Ihan alkujaan treenit lähti liikkeelle elokuussa, mutta sen jälkeen kävi mitä kävi, joten treenit aloitettiin nollasta uudelleen tän vuoden alkupuolella. Mitään maksimeja ei painojen kanssa olla lähdetty hakemaan, vaan kaikki treeni on tähdännyt keskivartalon hallintaan. Maltilla on lisätty sitten painoja. Mutta tässä joitain esimerkkejä siitä, mistä on lähdetty liikkeelle ja missä mentiin tänään:

Mave tehtiin alkuun KEPILLÄ, tänään meni 30kg kympin sarjoja kaksi.
Kyykyt tehtiin kehon painolla ja jalat kramppas, tällä hetkellä tehdään etukyykkyjä 25 kg.
Punnerrukset tehtiin alkuun kevennettyinä trx valjaissa (en pystynyt edes lankkuasentoon), nyt menee suorinvartaloin normi punnerruksia 10
Alataljaa ei alkuun pystytty tekemään ollenkaan koska hermo oli niin kireänä takareidessä + keskivartalo ei pysynyt kunnolla hallinnassa, nyt taitaa painoa olla joku 35kg

Siinäpä siis muutamia esimerkkejä kehityksestä. Lisäksi voin kertoa, että eteen taivutuksessa sormien ja lattian väliin jäi pahimmillaan 40-50cm, nyt kun lämmittelen kropan hyvin niin sormet napsahtaa lattiaan, tosin huonona päivänä väliä jää lämmittelyistä huolimatta joku 10 cm.

Jotta sillä viissiin. Mikä olis tilanne tällä hetkellä, jos en olis pt:tä palkannut? Sitä voi vaan arvuutella, mutta veikkaisin, että tilanne ei olis näin hyvä alkuunkaan. Pt on toiminut välillä hyvänä jarruna ja sitten taas potkinut tarpeen tulleen persiille ja kannustanut kokeilemaan uutta ja haastamaan kroppaa. Näillä eväillä on hyvä jatkaa yksin treenaamista.

torstai 30. maaliskuuta 2017

Ihmisen puolikas

Olen oman kroppani asiantuntija, kirjaimellisesti. Olen oppinut näiden kuukausien aikana tuntemaan kehoni oikut pelottavan hyvin. Viimeisten onnellisten juoksujen jälkeen ei ole tarvinnut juosta. Tuntemukseni siitä, että si nivel meni lukkoon oli aivan oikea. No ainahan se minulla on pois paikoiltaan, mutta nytten se jumitti niin pahasti, että takaketju ei enää toiminut niin kuin pitäisi. Esimerkiksi päinmakuulla en saanut vasenta jalkaa irti alustasta, saati että olisin kyennyt vastustamaan toisen tuottamaan painetta. Salitreenit meni myös pahasti penkin alle viimeviikolla. Tästä samasta vaivasta kärsin viime kesän alussa toistuvasti, loppuivat miltei heti kun lopetin juoksemisen. Eli juoksut on juostu....

Tiedänhän minä, että en voi vastustaa metsien kutsua, joten päätin kuitenkin antaa sen verran löysää, että jatkossa on lupa juosta vain kerran viikossa, joko viikkorasteilla tai sitten poluilla muuten vaan (kun ne nyt ekana sulas) ja mielellään hieronnat ajoitetaan sitten jatkossa juoksuja seuraavalle päivälle. Tämä siksi, ettei tilanne ihan näin pahaksi pääse, ja että puristukset ja lukkiutumat saataisiin heti auki. Jukola haavettani en ole vielä valmis hautaamaan, toki tässä nyt vähän mietityttää, että miten selviän sieltä metsästä pois jos viikkorasteilla täytyy tyytyä lyhyempiin ratoihin, mitkä sitten tietysti ovat myös aivan liian helppoja verrattaessa Jukolaan.


Olenko katkera, pettynyt, turhautunut? Hetken aikaa, hyvin hyvin hyvin pienen hetken aikaa, koska tiesinhän minä, että näin todennäköisesti tulee käymään. Suurinta myrkkyä oli kuitenkin toisten ihmisten kommentit. Kun positiivisesti, pienesti vitsaillen totesin, että nyt pitänee vaan odottaa ikääntymistä (tervetuloa nelkyt vee, jonne on vielä muutama vuosi matkaa) ja sen mukana tuomaa nikamien luutumista, (mikä kuulma on useimmilla selkäongelmisilla tuonut avun näihin vaivoihin ja sen jälkeen on juoksut taas sujuneet) minulle muutama ihminen sanoi, että hyvä JOS ikä tuo avun tuohon vaivaan, mutta ODOTA VAIN, se tuo mukanaan kasan muita ongelmia... Joo. No kiva kun noin positiivisesti kannustatte. Jostain syystä nuo kommentit pääsivät luikahtamaan ihon alle vaikka ne eivät mitenkään henkilökohtaisia olekaan.

Harva ymmärtää sen, että vaikka kärsin kymmenistä hermo-oireista, niin minä en koe olevani KIPEÄ. Kipu on minun kokemuksellani jotain ihan muuta kuin mitä itse tunnen. Oireet rajoittavat jonkinverran normaalia elämääni, mutta ne eivät estä sitä. Mutta jotenkin sitä tuntee itsensä vajaaksi kun ei saa tehdä sitä mistä eniten nauttii, eli juosta. Juokseminen on jotain niin spesiaalia. En missään muussa lajissa pääse samaan mielentilaan, sellaiseen mielenkepeyteen. Tai se tunne kun ekat pari kilsaa tökkii ja pahasti ja sitten ikäänkuin käsijarru aukeaa ja askel lentää, kaikki sujuu kuin unelma. Hetken jo mietin, että en enää näistä ongelmistani muille puhu, mutta sitten tajusin myös sen, että enemmän ne toisten kommentit kertovat heistä itsestään kuin minusta. Jos minä en puhu, voin jäädä ilman sellaista apua/tukea josta minulle voisi olla oikeasti apua. Joten jatkan puhumista, mutta ehkä valikoin hieman tarkemmin kenelle avaudun ja missä avaudun.

Viime päivät miun päässä on soinut Ellinooran biisi Leijonakuningas. Siinä on loistava sanoma ja kertsi. "Lauletaan kovempaa kun pitäs olla hiljaa; ei paineta leukaa rintaan ennen ku kasvetaan viljaa; nostetaan keskikaljamaljat ilmaan; tänään ihmisen puolikas on huomenna leijonakuningas"


Tämmöstä sekavaa pohdintaa tähän päivään! :)

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Välituuletus, MIE JUOKSIN!

Itäisessä Suomessa alkaa pikkuhiljaa jalkakäytäviltä lumet sulaa. Sunnuntaina paistoi aurinko niin kauniisti, että se suorastaan huutaen kutsui miut juoksulenkille. Kävin kaupassa ja baana alkoi poltella. Lopulta annoin itselleni luvan, saan kokeilla kolmen kilometrin verran juoksua. Kotona kerroin miehelle, että nyt on vaan mentävä, ei auta.

Valikoin lenkkarihyllystä Salomonin maastokengät koska ajattelin niiden toimivan parhaiten jos tiellä olisi lunta/jäätä/loskaa. Ensin kävellen vähän lämpöjä kroppaan. Kävellessä alkoi jo vähän säärien etuosat kipuilla, mietin jo silloin että mitähän tästä tulee. Mutta pakko oli kiihdyttää askelta... Sääriä poltti ja juili, mutta päätin olla välittämättä niistä. Edellisestä juoksusta on niin monta kuukautta aikaa, ettei se mikään ihme ole, etteivät jalat kestä iskutusta. Juoksu tuntui kulmikkaalta ja kömpelöltä, mutta en hengästynyt. Yritin höllätä tahtia ja rentouttaa menoa, mutta se vain kiihtyi. 2,5 kilometrin kohdalla tunsin alaselässä pienet vihlaisut, jonka jälkeen vasen reisi meni hetkellisesti kananlihalle. Jatkoin juoksua, enkä tuntenut mitään huolestuttavaa ilmassa. Sääretkään eivät enää kipuilleet. Todennäköisesti si nivel meni pois paikoiltaan ja siitä se hetkellinen kipu ja vilunväreet.

3,5 kilometrin kohdalla meni baana peilikirkkaalle jäälle ja lopetin juoksemisen ja käppäilin kotiin. En hirmuisesti hengästynyt lenkillä, eikä minulle tullut myöskään hiki. Jännittyneenä aloin tarkastella gepsistä että mikä oli juoksuvauhti, veikkasin sitä noin 6:45/km korville. Järkytyin..... 6:20/km!!!!!! WHAAAAAAT!!!!???? Aivan uskomatonta, että pystyin tollasta vauhtia juoksemaan ilman sen kummempia sydämentykyttelyjä tällaisen tauon jälkeen! Harmi että en syökevyötä viritellyt lenkille, olis ollu mielenkiintoista nähdä mitä se olisi kertonut.

Sitten jännättiin että mitkä tulee olemaan lenkin jälkimainingit. Seuraavana yönä vasen pohje kramppasi jatkuvasti, todella kovaa. Hyvä kun maanantaina pystyi jalalle astumaan. Muuten ei mitään huolestuttavaa... Nyt venaillaan että pohkeen kipu hellittää ja sitten taas uudelleen menox. Sitä ennen ajattelin kyllä käydä ostamassa jotkut supervaimennetut menomonot alle.

Mutta kyllä hymyilyttää. Asioita on selvästi tehty kaikkien näiden kuukausien aikana oikein, vaikka kestävyysliikunnat ovatkin olleet pelkkää kävelyä. Salitreenit toimivat ja tulosta tulee edelleen. Tänään päästiin jo yhden jalan kyykkyihin käsiksi. Nyt vaan hartaasti toivon, että tämä suunta saisi jatkua, vihdoin ja viimein. Ei enää suuria takapakkeja minulle, pliiiiiiiis!